Olen vastikään aloittanut uudessa työpaikassa, jossa työskentelen suoraan yrityksen johdon alaisuudessa. Käytännössä olen yhden miehen assistentti. Kyseessä on suht menestynyt liikemies, joka mielellään nostaa menestyksensä esiin jokaisessa käymässään keskustelussa. Pääosin pidän työnantajaani miellyttävänä ihmisenä, mutta yhteistyön aloittaminen on tuottanut hankaluuksia.
Työssäni olen tekemisissä asioiden kanssa, jotka eivät kuuluu erityisvahvuuksiini. Joudun siis täydentämään osaamistani paljon. Rutiinityön osalta työnantajani odottaa minulta ammattipätevyyttä ja osaamista. Työ pitää sisällään myös erilaisiin edustustilaisuuksiin osallistumista ja työnantajani onkin jo kiitettävästi ottanut minua mukaansa seurustelukokoontumisiin. Näissä tilaisuuksissa näyttävät odotukset kuitenkin olevan hyvin erilaisia kuin toimiston seinien sisäpuolella. Minut kyllä esitellään ihmisille hienosti työparina assistentti -nimikkeen sijaan, mutta tasa-arvoista puhuttelua minulle ei suoda. Jos joku osoittaa minua kohtaan liikaa kiinnostusta, keskustelu ohjataan varsin nopeasti muihin asioihin. Toimistossa olen siis mukamas arvostettu kollega, cocktail-tilaisuudessa nuori seuraneiti, koriste menestyksen kakussa.
Alan tosiaan olla sitä mieltä, etteivät nämä assistentin tehtävät ole korkeakoulutetun naisen hommaa.
lauantai 7. joulukuuta 2013
torstai 7. marraskuuta 2013
Asiakaspalvelua
Työskentelen nyt ensimmäistä viikkoa uudessa työssäni brändiasustemyyjänä. Tuotteet kiinnostavat pääasiassa hyvätuloisia aikuisia ja eläkeläisiä, jotka arvostavat laatua. Olen muodostanut näistä ihmisistä erilaisia asiakasprofiileja. On tyylitietoinen, itsevarma ja varakas nainen, joka tietää mitä haluaa ja haluaa myyjältä vain mahdollisimman kauniin paketin. Sitten on epävarma nainen, joka ei oikein tiedä mikä hänelle parhaiten sopisi, ja joka ei oikein pidä itseään kauniin tuotteen arvoisena. He kaipaavat myyjältä neuvoja, kehuja ja kannustusta. Kolmas naistyyppi on selkeästi heräteostelija, jolle ei tarvitse kuin hymyillä. Hän ihastuu joka toiseen tuotteeseen, kahmii ne käsiinsä ja maksaa ostoksensa luottokortilla.
Miesasiakkaat ovat hyvin erilaisia. Oma suosikkini on vanha herrasmies, joka puhuttelee myyjääkin kohteliaasti, arvostaa saamaansa apua ja ottaa hatun päästään kassalla. Toinen miestyyppi on kiireinen ja kärsimätön. Tämä asiakas haluaa tarkkoja vastauksia ja ripeää palvelua. Kaiken pitää mennä sujuvasti. Jos näin ei käy, mies jättää ehkä kokonaan ostamatta, jos taas palvelussa onnistuu, saa kassalla kiitoksen ja hyvät myynnit. Kolmas miestyyppi tulee myymälään lähinnä vikittelemään myyjätyttöjä. Ostosta oleellisempaa on myyjän ulkonäön kehuminen ja vanhemmalla miehellä nuoruuden naiskenteluilla rehvastelu. On kai sanomattakin selvää, että tällainen asiakas on kaikista epämiellyttävin... (No, toki on vielä todellisia häiriköitäkin, mutta ehkä heitä ei voi laskea asiakkaaksi lainkaan...)
Jotenkin olen hämmästynyt siitä, miten erilaisista syistä naiset ja miehet käyvät ostoksilla. Miehillä on aina mielessään jokin selkeä tarve, jonka täyttämiseksi jotakin pitää ostaa, ja tarve tulee aina täyttää mahdollisimman hyvin. Paidan tulee kestää kauemmin kuin sesongin loppuun ja solmion kestää mielellään koko elinikä. Naiset ostavat useimmiten mielihalujen vuoksi. Tarve on toissijainen peruste tai sitten se tarve on syntynyt enemmänkin tunnepuolella kuin arjen toiminnassa. Uusi paita ostetaan nostattamaan itsetuntoa, eikä lämmittämään talvipakkasilla. Tämä on minusta surullista, kuinka naisten henkinen hyvinvointi on niin kytköksissä materiaan.
Olen yllättynyt siitäkin kuinka moni nainen vähättelee itseään esimerkiksi tilanteessa, jossa hänelle sopivaa kokoa ei löydy valikoimasta. Naiset kokevat, että vika on heissä eikä kaupan tarjonnassa. Mies käsittelee tilanteen päinvastoin. Vika on aina kaupassa, jossei sopivaa tuotetta löydy. Ja niinhän sen pitäisi ollakin! Älkää naiset liittääkö omanarvontuntoanne mihinkään muotiluomukseen tai sen istuvuuteen päällenne. Tähän ajattelutapaan vaatemarkkinoiden massatuotanto tietenkin perustuu. Itsetunto ei korjaannu pysyvästi uudella mekolla, minkä vuoksi tarve uudelle mekolle syntyy hyvin nopeasti. Uusi vaate on hyvin hetkellinen lääke asiaan, joka pitäisi oikeasti korjata pään sisällä. Tottakai meidän halutaan ajattelevan, että kaikki korjaantuu uudella tyylillä, eihän kukaan muuten ostaisi vaatteita niin paljon, mutta se kaikki on vain suurta huijausta. Jos ette osta tarpeeseen kuten miehet, ostakaa mieluummin vaikka hemmottelun vuoksi. Tiedostakaa se hetkellinen mielihyvä älkääkä ajatelko, että elämänne paranee jonkin uuden tavaran kautta. Ja jos jokin tuottaa teille iloa, olette aina sen arvoisia. Minä aion ottaa tehtäväkseni myyjänä saada jokaisen kokemaan olevansa oikeutettu kauniisiin asioihin, olivat ne sitten tavaroita tai jotain muuta. Hyvä kuuluu kaikille.
Miesasiakkaat ovat hyvin erilaisia. Oma suosikkini on vanha herrasmies, joka puhuttelee myyjääkin kohteliaasti, arvostaa saamaansa apua ja ottaa hatun päästään kassalla. Toinen miestyyppi on kiireinen ja kärsimätön. Tämä asiakas haluaa tarkkoja vastauksia ja ripeää palvelua. Kaiken pitää mennä sujuvasti. Jos näin ei käy, mies jättää ehkä kokonaan ostamatta, jos taas palvelussa onnistuu, saa kassalla kiitoksen ja hyvät myynnit. Kolmas miestyyppi tulee myymälään lähinnä vikittelemään myyjätyttöjä. Ostosta oleellisempaa on myyjän ulkonäön kehuminen ja vanhemmalla miehellä nuoruuden naiskenteluilla rehvastelu. On kai sanomattakin selvää, että tällainen asiakas on kaikista epämiellyttävin... (No, toki on vielä todellisia häiriköitäkin, mutta ehkä heitä ei voi laskea asiakkaaksi lainkaan...)
Jotenkin olen hämmästynyt siitä, miten erilaisista syistä naiset ja miehet käyvät ostoksilla. Miehillä on aina mielessään jokin selkeä tarve, jonka täyttämiseksi jotakin pitää ostaa, ja tarve tulee aina täyttää mahdollisimman hyvin. Paidan tulee kestää kauemmin kuin sesongin loppuun ja solmion kestää mielellään koko elinikä. Naiset ostavat useimmiten mielihalujen vuoksi. Tarve on toissijainen peruste tai sitten se tarve on syntynyt enemmänkin tunnepuolella kuin arjen toiminnassa. Uusi paita ostetaan nostattamaan itsetuntoa, eikä lämmittämään talvipakkasilla. Tämä on minusta surullista, kuinka naisten henkinen hyvinvointi on niin kytköksissä materiaan.
Olen yllättynyt siitäkin kuinka moni nainen vähättelee itseään esimerkiksi tilanteessa, jossa hänelle sopivaa kokoa ei löydy valikoimasta. Naiset kokevat, että vika on heissä eikä kaupan tarjonnassa. Mies käsittelee tilanteen päinvastoin. Vika on aina kaupassa, jossei sopivaa tuotetta löydy. Ja niinhän sen pitäisi ollakin! Älkää naiset liittääkö omanarvontuntoanne mihinkään muotiluomukseen tai sen istuvuuteen päällenne. Tähän ajattelutapaan vaatemarkkinoiden massatuotanto tietenkin perustuu. Itsetunto ei korjaannu pysyvästi uudella mekolla, minkä vuoksi tarve uudelle mekolle syntyy hyvin nopeasti. Uusi vaate on hyvin hetkellinen lääke asiaan, joka pitäisi oikeasti korjata pään sisällä. Tottakai meidän halutaan ajattelevan, että kaikki korjaantuu uudella tyylillä, eihän kukaan muuten ostaisi vaatteita niin paljon, mutta se kaikki on vain suurta huijausta. Jos ette osta tarpeeseen kuten miehet, ostakaa mieluummin vaikka hemmottelun vuoksi. Tiedostakaa se hetkellinen mielihyvä älkääkä ajatelko, että elämänne paranee jonkin uuden tavaran kautta. Ja jos jokin tuottaa teille iloa, olette aina sen arvoisia. Minä aion ottaa tehtäväkseni myyjänä saada jokaisen kokemaan olevansa oikeutettu kauniisiin asioihin, olivat ne sitten tavaroita tai jotain muuta. Hyvä kuuluu kaikille.
keskiviikko 30. lokakuuta 2013
Back to work
Nyt, kuukausi, parikymmentä hakemusta ja kolme haastattelua myöhemmin, olen sitten saanut töitä. En voi kyllä sanoa olevani erityisen tyytyväinen lopputulokseen. Sain vain osa-aikatöitä, enkä päässyt urallani yhtään eteenpäin. Eli toisin sanoen, työnhaku jatkuu edelleen, työstä huolimatta.
Varoituksen sana nuorille: Kun jäät työttömäksi, sinne työkkäriin pitää ihan oikeasti olla yhteydessä heti. Silloinkin saat päivärahasi hyvässä lykyssä kuukauden kuluttua ensimmäisestä työttömyyspäivästäsi lukien. Itse sorruin liikaan optimismiin työnhaussani ja otin yhteyttä työvoimatoimistoon vasta parin viikon kuluttua työttömyyteni alkamisesta. Siksi en ole vielä tähän päivään mennessäkään saanut sentin senttiä korvauksia.
Eilen käydessäni paikan päällä, oli surullista katsoa kuinka ihmiset jonottivat työkkärin luukulle jo ulko-ovella. Joku oli ehkä tullut jo puoli tuntia etukäteen odottamaan ovien aukeamista päästäkseen ensimmäisenä asioimaan. Jonossa seistessäni joku tuli kysymään millä asialla olin. Varmisti, että olin jonossa oikeaan aikaan. Hyvää palvelua kaiketi, mutta minulle se viesti lähinnä loputtomista ruuhkista ja yrityksistä karsia niitä.
En tiedä mitä tapahtuu jatkossa. Ehkä saan korvauksia, ehkä en. Ainakin minulla on tiedossa jonkinlainen tilinauha kuukauden sisällä, mikä on sinänsä lohdullista.Voipi olla, että työnhaku ajaa jatkossa yhä pidempien matkojen päähän. Olen aina ajatellut, että minähän en ala ajamaan tuntia, tai ainakaan kahta, pääastäkseni työpisteelleni. Kohta joudun varmaan muuttamaan mieltäni. En kyllä todellakaan iloitse asiasta. Millaista elämää se on, jos vapaa-aikaa jää lopulta vain kolme tuntia tai vaihtoehtoisesti yöunien pituus on samaa luokkaa? Valitettavan monen elämää varmastikin, mutta minä en moista arkea kaipaa. Minä nautin kotona olemisesta ja harrastamisesta. Elämäni olisi huomattavasti köyhempää ilman säännöllistä kuntoilua ja neulomista tv:n äärellä. Ehkä edessä onkin siis muutto työn perässä? Aika näyttää, kuten aina.
Varoituksen sana nuorille: Kun jäät työttömäksi, sinne työkkäriin pitää ihan oikeasti olla yhteydessä heti. Silloinkin saat päivärahasi hyvässä lykyssä kuukauden kuluttua ensimmäisestä työttömyyspäivästäsi lukien. Itse sorruin liikaan optimismiin työnhaussani ja otin yhteyttä työvoimatoimistoon vasta parin viikon kuluttua työttömyyteni alkamisesta. Siksi en ole vielä tähän päivään mennessäkään saanut sentin senttiä korvauksia.
Eilen käydessäni paikan päällä, oli surullista katsoa kuinka ihmiset jonottivat työkkärin luukulle jo ulko-ovella. Joku oli ehkä tullut jo puoli tuntia etukäteen odottamaan ovien aukeamista päästäkseen ensimmäisenä asioimaan. Jonossa seistessäni joku tuli kysymään millä asialla olin. Varmisti, että olin jonossa oikeaan aikaan. Hyvää palvelua kaiketi, mutta minulle se viesti lähinnä loputtomista ruuhkista ja yrityksistä karsia niitä.
En tiedä mitä tapahtuu jatkossa. Ehkä saan korvauksia, ehkä en. Ainakin minulla on tiedossa jonkinlainen tilinauha kuukauden sisällä, mikä on sinänsä lohdullista.Voipi olla, että työnhaku ajaa jatkossa yhä pidempien matkojen päähän. Olen aina ajatellut, että minähän en ala ajamaan tuntia, tai ainakaan kahta, pääastäkseni työpisteelleni. Kohta joudun varmaan muuttamaan mieltäni. En kyllä todellakaan iloitse asiasta. Millaista elämää se on, jos vapaa-aikaa jää lopulta vain kolme tuntia tai vaihtoehtoisesti yöunien pituus on samaa luokkaa? Valitettavan monen elämää varmastikin, mutta minä en moista arkea kaipaa. Minä nautin kotona olemisesta ja harrastamisesta. Elämäni olisi huomattavasti köyhempää ilman säännöllistä kuntoilua ja neulomista tv:n äärellä. Ehkä edessä onkin siis muutto työn perässä? Aika näyttää, kuten aina.
maanantai 14. lokakuuta 2013
Pojat ovat poikia, ja tytöt ovat tyttöjä?
Olen viettänyt viimeiset kaksi viikonloppua juhlien minun ja mieheni yhteisten ystävien elämän merkkipaaluja. Minulla on tapana istua mieheni ja hänen ystäviensä seurassa sen sijaan, että menisin siihen niin sanottuun naisten pöytään keskustelemaan niin kutsutuista naisten asioista. Teen näin pääasiassa siksi, että mieheni ystävät ovat minulle joukosta tutuimpia, mutta myös siksi, että pyrin tietoisesti rikkomaan sitä juhlissa niin tyypillistä asetelmaa, jossa miehet keskustelevat yhtenä joukkona toisessa huoneessa naisten kerääntyessä toiseen huoneeseen. Useimmiten joudun tylsistymään tuntikausia miesten autojuttuja kuunnellessani. Suurin osa niistä menee yli ymmärrykseni, mutta vuosien kuluessa olen myös oppinut autoista näiden keskustelujen avulla, ja siksi alkanut myös ymmärtää, mistä puhutaan. En tietenkään voi kirjoittamattomien sääntöjen vuoksi osallistua näihin keskusteluihin, eiväthän naiset mitään autoista tiedä, joten olen tyytynyt passiivisen kuuntelijan rooliin, kun puhe siirtyy kulkupeleihin. Eli, kuten jo todettua, suurimmaksi osaksi iltaa.
Olen miesseurassa päässyt kuitenkin myös kuuntelemaan miesten juttuja puolisoistaan ja naisista ylipäänsä. Viime lauantaina yllätyin huomatessani, että kyllä minunkin mieheni kavereidensa kanssa harrastaa hurttia huumoria ja alapäävitsejä. Aiemmin miehet olivat selvästi sensuroineet puhettaan minun läsnäollessani. Se ei kuitenkaan ole se ilmiö, joka innoitti minut tänään palaamaan blogini ääreen. Syy kirjoitteluuni on miesten karkeat yleistykset naissukupuolesta. Huomasin viikonlopun kuluessa, että miehet tekevät päätelmiä naisista vain oman puolisonsa käyttäytymisen perusteella. Jos Maijalla on tapana nalkuttaa turhista, niin tottakai kaikki muutkin naiset tekevät niin. Jos Pirkko ei halua kuunnella musiikkia autossa, ei kukaan muukaan nainen niin halua tehdä. Ja annas olla, jos erehdyt kysäisemään mieheltäsi, missä hän viipyi niin kauan lähtiessään hakemaan juotavaa parvekkeelta, niin tottakai olet heti mustasukkainen sekopää, joka pitää lukua miehensä jokaisesta askeleesta. Miesten kokemukset naisista rajoittuvat omaan kumppaniin. Seuraavaksi minun täytynee liittyä naisseurueeseen tarkastellakseni, ovatko naisten kokemukset miehistä yhtä rajoittuneita.
Varmaankin, jos juhlissa enemmän viettäisimme aikaa sekaporukoissa, naiset ja miehet yhteisen pöydän ympärillä, olisi käsityksemme vastakkaisesta sukupuolesta erilainen. Itse kun rikon sosiaalisia normeja muodostamalla ystävyyssuhteita sekä naisten että miesten kanssa, koen kohtaavani jokaisen ihmisen enemmän omana persoonanaan kuin miehenä tai naisena. Jostain syystä yhteiskuntamme sallii vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa keskustelun vain sinkuille. Parisuhteessa olevien kuuluu jakautua vaimoihin ja miehiin, kerääntyä omiin pöytiinsä ja keskustella lapsista ja autoista.
Olen useasti huomannut mieheni ystävien oudoksuvan läsnäoloani heidän äijäkerhoissaan. Osa heistä on oppinut pitämään minusta, osa koittaa selvästi karkottaa minut naisseuraan toinen toistaan törkeämmillä jutuilla. Jälkimmäisten harmiksi, en pelästy niin helposti, enkä suinkaan aio perääntyä joukosta jatkossakaan. Olen ottanut henkilökohtaiseksi tavoitteekseni saada edes jonkun noista miehistä joskus avautumaan minulle asioista, joista he eivät ehkä uskaltaisi miehelleni puhua, koska se olisi epämiehekästä. En ehkä koskaan onnistu, sillä suuri osa miehistä näyttää vaivaantuvan suuresti tilanteissa, joissa heidän pitäisi jutella kahden kanssani. Minä kuitenkin uskon, että me kaikki tarvitsisimme sekä mies- että naistuttavia siviilisäädystä tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Mutta ehkä tämä ei ole mahdollista, kun sanotaan etteivät miehet osaa olla naisten kanssa vain kavereita? Olisipa hienoa, jos pääsisin tämän asian jäljille... Mitä muut naiset ovat, jos heitä ei voi pitää kavereina? Olemmeko me vain kavereiden puolisoita? Kavereita vaimolle? Tutkimustyö jatkuu.
Olen miesseurassa päässyt kuitenkin myös kuuntelemaan miesten juttuja puolisoistaan ja naisista ylipäänsä. Viime lauantaina yllätyin huomatessani, että kyllä minunkin mieheni kavereidensa kanssa harrastaa hurttia huumoria ja alapäävitsejä. Aiemmin miehet olivat selvästi sensuroineet puhettaan minun läsnäollessani. Se ei kuitenkaan ole se ilmiö, joka innoitti minut tänään palaamaan blogini ääreen. Syy kirjoitteluuni on miesten karkeat yleistykset naissukupuolesta. Huomasin viikonlopun kuluessa, että miehet tekevät päätelmiä naisista vain oman puolisonsa käyttäytymisen perusteella. Jos Maijalla on tapana nalkuttaa turhista, niin tottakai kaikki muutkin naiset tekevät niin. Jos Pirkko ei halua kuunnella musiikkia autossa, ei kukaan muukaan nainen niin halua tehdä. Ja annas olla, jos erehdyt kysäisemään mieheltäsi, missä hän viipyi niin kauan lähtiessään hakemaan juotavaa parvekkeelta, niin tottakai olet heti mustasukkainen sekopää, joka pitää lukua miehensä jokaisesta askeleesta. Miesten kokemukset naisista rajoittuvat omaan kumppaniin. Seuraavaksi minun täytynee liittyä naisseurueeseen tarkastellakseni, ovatko naisten kokemukset miehistä yhtä rajoittuneita.
Varmaankin, jos juhlissa enemmän viettäisimme aikaa sekaporukoissa, naiset ja miehet yhteisen pöydän ympärillä, olisi käsityksemme vastakkaisesta sukupuolesta erilainen. Itse kun rikon sosiaalisia normeja muodostamalla ystävyyssuhteita sekä naisten että miesten kanssa, koen kohtaavani jokaisen ihmisen enemmän omana persoonanaan kuin miehenä tai naisena. Jostain syystä yhteiskuntamme sallii vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa keskustelun vain sinkuille. Parisuhteessa olevien kuuluu jakautua vaimoihin ja miehiin, kerääntyä omiin pöytiinsä ja keskustella lapsista ja autoista.
Olen useasti huomannut mieheni ystävien oudoksuvan läsnäoloani heidän äijäkerhoissaan. Osa heistä on oppinut pitämään minusta, osa koittaa selvästi karkottaa minut naisseuraan toinen toistaan törkeämmillä jutuilla. Jälkimmäisten harmiksi, en pelästy niin helposti, enkä suinkaan aio perääntyä joukosta jatkossakaan. Olen ottanut henkilökohtaiseksi tavoitteekseni saada edes jonkun noista miehistä joskus avautumaan minulle asioista, joista he eivät ehkä uskaltaisi miehelleni puhua, koska se olisi epämiehekästä. En ehkä koskaan onnistu, sillä suuri osa miehistä näyttää vaivaantuvan suuresti tilanteissa, joissa heidän pitäisi jutella kahden kanssani. Minä kuitenkin uskon, että me kaikki tarvitsisimme sekä mies- että naistuttavia siviilisäädystä tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Mutta ehkä tämä ei ole mahdollista, kun sanotaan etteivät miehet osaa olla naisten kanssa vain kavereita? Olisipa hienoa, jos pääsisin tämän asian jäljille... Mitä muut naiset ovat, jos heitä ei voi pitää kavereina? Olemmeko me vain kavereiden puolisoita? Kavereita vaimolle? Tutkimustyö jatkuu.
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
Työttömyys
Niin, nyt joudunkin jonkin aikaa kertomaan nuoren naisen elämästä työttömänä, työelämän sijaan. Määräaikainen työsuhteeni päättyi maanantaina, eikä työnantaja pystynyt tarjoamaan minulle jatkosopimusta. Firmalla menee huonosti.
Uutisista päätellen työnantajani ei ole ainoa. Tuntuu, että vähintään joka toinen päivä uutisoidaan jonkun firman konkurssista tai suurista yt-neuvotteluista. Työpaikkoja katoaa satoja, eikä uusia tunnu syntyvän. Hiukan hirvittää liittyä tuon kasvavan jonon jatkoksi kilpailemaan niistä vähistä töistä, joita yrityksillä on tarjota. Hain viimeksi johdon sihteerin paikkaa tunnetussa yrityksessä. Hakijoita oli kuulemma yhteensä 114. Itse en päässyt edes haastatteluun asti, vaikka kokemusta vastaavista hommista on, eikä papereissakaan ole haukkumista. Vaikuttaa siltä, että laman vaikutukset alkavat Suomessa näkyä toden teolla vasta nyt, vaikka virallisesti huonojen aikojen pitäisi olla jo takana päin.
Asiaa ei auttane se, että Suomen lippulaivayrityksiä myydään ulkomaille, tai se, että niiden brändin arvo romahdutetaan huonolla mediajulkisuudella. Harmittaa Marimekon puolesta, kun plagiointisyytteitä satelee joka puolelta. Osa on tietysti ollut aiheellisiakin, mutta tavallisen kuluttajan silmissä yksi mätä muna pilaa koko yrityksen maineen. Kaduilla kuulee jo letkautuksia uusimpien printtien alkuperästä. Jos Nokia-menetysten jälkeen katoaa vielä Marimekonkin vientiarvo, mitä Suomelle enää jää tarjottavaksi maailmanmarkkinoille? Suomalaisten olisi syytä varoa lisäämästä vettä myllyyn vitsailuillaan.
Omaa työnhakuani vaikeuttaa tilanteen vakavuuden arviointi. Onko työtilanne niin huono, että pitää ottaa vaikkapa siivoojan työ kiitollisena vastaan, vaikkei se millään laatua vastaa omaa koulutus- tai osaamistasoa? Mihin vetää raja? Kannattaako jokaista silmiin osuvaa paikkaa hakea, ja millainen tarjous kannattaa ottaa vastaan? Vaikeaa on. Taloudellinen epävarmuus koskettaa nyt minuakin.
Uutisista päätellen työnantajani ei ole ainoa. Tuntuu, että vähintään joka toinen päivä uutisoidaan jonkun firman konkurssista tai suurista yt-neuvotteluista. Työpaikkoja katoaa satoja, eikä uusia tunnu syntyvän. Hiukan hirvittää liittyä tuon kasvavan jonon jatkoksi kilpailemaan niistä vähistä töistä, joita yrityksillä on tarjota. Hain viimeksi johdon sihteerin paikkaa tunnetussa yrityksessä. Hakijoita oli kuulemma yhteensä 114. Itse en päässyt edes haastatteluun asti, vaikka kokemusta vastaavista hommista on, eikä papereissakaan ole haukkumista. Vaikuttaa siltä, että laman vaikutukset alkavat Suomessa näkyä toden teolla vasta nyt, vaikka virallisesti huonojen aikojen pitäisi olla jo takana päin.
Asiaa ei auttane se, että Suomen lippulaivayrityksiä myydään ulkomaille, tai se, että niiden brändin arvo romahdutetaan huonolla mediajulkisuudella. Harmittaa Marimekon puolesta, kun plagiointisyytteitä satelee joka puolelta. Osa on tietysti ollut aiheellisiakin, mutta tavallisen kuluttajan silmissä yksi mätä muna pilaa koko yrityksen maineen. Kaduilla kuulee jo letkautuksia uusimpien printtien alkuperästä. Jos Nokia-menetysten jälkeen katoaa vielä Marimekonkin vientiarvo, mitä Suomelle enää jää tarjottavaksi maailmanmarkkinoille? Suomalaisten olisi syytä varoa lisäämästä vettä myllyyn vitsailuillaan.
Omaa työnhakuani vaikeuttaa tilanteen vakavuuden arviointi. Onko työtilanne niin huono, että pitää ottaa vaikkapa siivoojan työ kiitollisena vastaan, vaikkei se millään laatua vastaa omaa koulutus- tai osaamistasoa? Mihin vetää raja? Kannattaako jokaista silmiin osuvaa paikkaa hakea, ja millainen tarjous kannattaa ottaa vastaan? Vaikeaa on. Taloudellinen epävarmuus koskettaa nyt minuakin.
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Kestävän parisuhteen salaisuus?
Katsoin eilen elokuvan The Last Kiss (jatkossa juonipaljastuksia). Elokuva kertoi kolmenkympin kriisistä kärsivistä kaveruksista. Miesten parisuhteet kariutuivat yksi toisensa perään. Ensimmäinen kaveruksista oli tullut jätetyksi, eikä osannut päästää irti pieleen menneestä suhteestaan. Sen sijaan hän ahdisteli eksäänsä. Toinen koitti elää ikisinkkuna, mikä ei tahtonut onnistua kaikkien naisten toivoessa sitoutumista muutamien treffien jälkeen. Kolmas päätti jättää vaimonsa ja lapsensa, koska vaimosta oli tullut vanhemmuuden mukanaan tuoman väsymyksen ja stressin myötä ilkeä. Mies koki muuttuneensa arvottomaksi. Neljäs mies eli onnellisessa suhteessa, jossa puoliso odotti parhaillaan alkavan perheen esikoista. Hän kuitenkin päätyi pettämään puolisoaan hermostuessaan ajatuksesta, että hänen koko loppuelämänsä oli jo kiveen hakattu.
Aika surullisia kuvauksia parisuhteiden kohtalosta. Ja silti niin todellisia. Elokuvassa puhuttiin parisuhteiden hajoamisesta, siitä kuinka mikään liitto ei kestänyt yli kolmea vuotta. Paitsi neljännen miehen anopilla ja appiukolla. He olivat olleet yhdessä koko ikänsä, ja jatkoivat yhdessäeloa vielä ilmenneen pettämiskohun jälkeenkin. Ovatko kestävät parisuhteet menneiden aikojen ilmiö? Onko nykyään suotavampaa erota, jos asiat menevät pieleen?
Elokuvan miesten tapauksista löysin yhden yhdistävän tekijän. Jokainen suhde päättyi suurelta osin siksi, että naiset kohtelivat miehiään huonosti. Naisten tahto ja tarpeet laitettiin etusijalle. Miesten olisi kuulunut toteuttaa kaikki heidän toiveensa, ajallaan ja virheettömästi. Ensimmäistä miestä ei arvostettu, vaan hänet jätettiin. Toisen tarvetta vapauteen ei ymmärretty, vaan häntä painostettiin sitoutumaan. Ehkä hän olisi vain tarvinnut enemmän aikaa? Kolmas joutui perhe-elämässä tilanteeseen, jossa mikään, mitä hän koitti vaimonsa hyväksi tehdä, ei ollut oikein tehty. Kiitoksen sijaan mies sai kuunnella haukkuja ja valitusta, vaikka hän yritti parhaansa. Äitiys muutti vaimon epämiellyttäväksi kumppaniksi. Neljäs mies sortui sänkyyn toisen naisen kanssa vasta sitten, kun puoliso uhkasi häntä keittiöveitsellä saadakseen miehen ulos heidän yhteisestä kodistaan. Mies oli vasta sortunut suutelemaan toista naista. Puoliso pahensi tilannetta käytöksellään, uhkaili kuuntelemisen sijaan.
Vika oli loppujen lopuksi kommunikoinnin puutteessa. Miehet pakenivat kotoa ja tekivät typeryyksiä sen sijaan, että olisivat sinnikkäästi koittaneet puhua asioista puolisoidensa kanssa. Naiset sen sijaan eivät osanneet kuunnella miehiään. Miehet koittivat kertoa mieltään vaivaavista asioista, mutta naiset vastasivat huoliin hyökkäämällä. Epäilys halusta vanhemmuuteen otettiin henkilökohtaisena loukkauksena ja mies tuomittiin heti idiootiksi ja heitettiin ulos. Molempien osapuolten olisi pitänyt puhua ja kuunnella enemmän. Jos yhteisymmärrykseen olisi pyritty, ei luultavasti mikään suhde olisi hajonnut. Vanhan pariskunnan tapauksessa asiat nostettiin pöydälle, keskusteltiin, annettiin anteeksi ja jatkettiin eteenpäin.
Neljäs mies otti appiukon neuvosta vaarin ja sai suhteensa lopulta korjattua sinnikkyydellään. Hän istui yhteisen kodin ovella niin kauan, että puoliso päästi hänet takaisin sisään. Hän pakotti toisen keskustelemaan sen sijaan, että suhde olisi heti tuomittu tuhoon. Ehkä tästä voisi ottaa mallia?
Aika surullisia kuvauksia parisuhteiden kohtalosta. Ja silti niin todellisia. Elokuvassa puhuttiin parisuhteiden hajoamisesta, siitä kuinka mikään liitto ei kestänyt yli kolmea vuotta. Paitsi neljännen miehen anopilla ja appiukolla. He olivat olleet yhdessä koko ikänsä, ja jatkoivat yhdessäeloa vielä ilmenneen pettämiskohun jälkeenkin. Ovatko kestävät parisuhteet menneiden aikojen ilmiö? Onko nykyään suotavampaa erota, jos asiat menevät pieleen?
Elokuvan miesten tapauksista löysin yhden yhdistävän tekijän. Jokainen suhde päättyi suurelta osin siksi, että naiset kohtelivat miehiään huonosti. Naisten tahto ja tarpeet laitettiin etusijalle. Miesten olisi kuulunut toteuttaa kaikki heidän toiveensa, ajallaan ja virheettömästi. Ensimmäistä miestä ei arvostettu, vaan hänet jätettiin. Toisen tarvetta vapauteen ei ymmärretty, vaan häntä painostettiin sitoutumaan. Ehkä hän olisi vain tarvinnut enemmän aikaa? Kolmas joutui perhe-elämässä tilanteeseen, jossa mikään, mitä hän koitti vaimonsa hyväksi tehdä, ei ollut oikein tehty. Kiitoksen sijaan mies sai kuunnella haukkuja ja valitusta, vaikka hän yritti parhaansa. Äitiys muutti vaimon epämiellyttäväksi kumppaniksi. Neljäs mies sortui sänkyyn toisen naisen kanssa vasta sitten, kun puoliso uhkasi häntä keittiöveitsellä saadakseen miehen ulos heidän yhteisestä kodistaan. Mies oli vasta sortunut suutelemaan toista naista. Puoliso pahensi tilannetta käytöksellään, uhkaili kuuntelemisen sijaan.
Vika oli loppujen lopuksi kommunikoinnin puutteessa. Miehet pakenivat kotoa ja tekivät typeryyksiä sen sijaan, että olisivat sinnikkäästi koittaneet puhua asioista puolisoidensa kanssa. Naiset sen sijaan eivät osanneet kuunnella miehiään. Miehet koittivat kertoa mieltään vaivaavista asioista, mutta naiset vastasivat huoliin hyökkäämällä. Epäilys halusta vanhemmuuteen otettiin henkilökohtaisena loukkauksena ja mies tuomittiin heti idiootiksi ja heitettiin ulos. Molempien osapuolten olisi pitänyt puhua ja kuunnella enemmän. Jos yhteisymmärrykseen olisi pyritty, ei luultavasti mikään suhde olisi hajonnut. Vanhan pariskunnan tapauksessa asiat nostettiin pöydälle, keskusteltiin, annettiin anteeksi ja jatkettiin eteenpäin.
Neljäs mies otti appiukon neuvosta vaarin ja sai suhteensa lopulta korjattua sinnikkyydellään. Hän istui yhteisen kodin ovella niin kauan, että puoliso päästi hänet takaisin sisään. Hän pakotti toisen keskustelemaan sen sijaan, että suhde olisi heti tuomittu tuhoon. Ehkä tästä voisi ottaa mallia?
maanantai 2. syyskuuta 2013
Ylpeys ja vähättely
Juttelin viikonloppuna puolisoni kanssa onnistumisen ilosta; niistä hetkistä, kun on omin kätösin saanut jotakin valmiiksi. Puolisoni kokee rakennellassaan ja autoa korjatessaan samanlaista tekemisen riemua ja ylpeyttä kuin minä laittaessani ruokaa tai ommellessani uutta mekkoa. Intressit ovat erilaiset, mutta kokemukset ja tunteet samat, vaikkakin niistä puhutaan usein eri tavalla...
Oman kokemukseni mukaan miehet kehuvat suorituksiaan enemmän kuin naiset. Miehet haluavat, että heidän menestyksensä huomataan. Oma mieheni esittelee kättensä tuloksia suorastaan poikamaisella innolla: "Katso, miten hieno siitä tuli!" Naisystäväni eivät esittelisi työtään samalla tavalla. Miehet pyytävät kehuja, naiset vähättelevät itseään. Uskoakseni sama mentaliteetti näkyy myös työhaastattelutilanteissa. Miesten on helpompi puhua suorituksistaan kuin naisten.
Onneksi tästä on olemassa poikkeuksiakin, kun kyse lienee perimmiltään omasta persoonallisuudesta ja kasvatustaustasta, muttei olisi pahitteeksi opettaa naisillekin vähän enemmän ylpeyttä vähättelyn ja vaatimattomuuden sijaan. Miksi vain miesten pitäisi olla sankareita ja meidän marttyyreja? Joskus menestyksestä täytyy puhua, jotta se huomataan.
Oman kokemukseni mukaan miehet kehuvat suorituksiaan enemmän kuin naiset. Miehet haluavat, että heidän menestyksensä huomataan. Oma mieheni esittelee kättensä tuloksia suorastaan poikamaisella innolla: "Katso, miten hieno siitä tuli!" Naisystäväni eivät esittelisi työtään samalla tavalla. Miehet pyytävät kehuja, naiset vähättelevät itseään. Uskoakseni sama mentaliteetti näkyy myös työhaastattelutilanteissa. Miesten on helpompi puhua suorituksistaan kuin naisten.
Onneksi tästä on olemassa poikkeuksiakin, kun kyse lienee perimmiltään omasta persoonallisuudesta ja kasvatustaustasta, muttei olisi pahitteeksi opettaa naisillekin vähän enemmän ylpeyttä vähättelyn ja vaatimattomuuden sijaan. Miksi vain miesten pitäisi olla sankareita ja meidän marttyyreja? Joskus menestyksestä täytyy puhua, jotta se huomataan.
perjantai 30. elokuuta 2013
Naistenlehtiä
Tilasin muutama viikko sitten Lehtikuninkaalta äidilleni nimipäivälahjaksi Kotivinkki -lehden, jota hän lapsuusvuosinani niin mielellään luki, mutta jonka tilaamisen joutui myöhemmin lopettamaan rahavaikeuksien vuoksi. Lahja oli äidille niin mieluinen, että se sai hänet liikuttumaan kyyneliin.
Tämä tapahtuma sai minut pohtimaan naistenlehtiä ja niiden lukemista vähän syvällisemminkin. Lapsuudessani aikuiset naiset lukivat kaikki jotain naistenlehteä. Oli Me Naisia, Annaa, Eevaa ja Gloriaa. Paljon juttuja kauneudenhoidosta, ruuanlaitosta, sisustamisesta ja puutarhatöistä. Lehtiä tarjottiin minullekin jo ennen kuin aloitin meikkaamisen tai kotitaloustunnit. Jotenkin opin liittämään nuo lehdet osaksi naiseutta ja aikuisten elämää. Lehtiä luettiin torkkuvilttiin kääriytyneenä sohvan nurkassa, joskus suklaata napostellen. Lehtien luku näytti edustavan jonkinlaista rentoutumistuokiota, omaa aikaa ja naisten juttujen opiskelua.
Tulihan niitä lehtiä minullekin jo lapsena. Luin pääasiassa eläinaiheisia lehtiä. Eläinten maailmaa, Lemmikkiä ja ratsastuksesta innostuessani Hevoshullua. Teinivuosien aikaan eläinlehdet kuitenkin vaihtuivat Demiin ja muihin nuorten tyttöjen lehtiin. Siinä sitä luettiin samoja meikkaus- ja vaatetusvinkkejä, mitä aikuisetkin omista lehdistään lukivat. Nykyään olen innostunut niistä naistenlehdistä. Minut on kasvatettu lehtien lukuun. Ehkäpä jopa aivopesty?
Tuttavapiirissäni naistenlehtiä on syytetty huonon naisihanteen esittämisestä ja lukijoidensa itsetunnon heikentämisestä. Kuinka meikkaat oikein -jutut saavat naiset tuntemaan itsensä huonoiksi, kun eivät osaa tai jaksa meikata noiden ammattilaisten antamien ohjeiden mukaan, tai näytä hyvältä muotipalstojen esittelemissä vaatteissa. Naistenlehtien luomat haavekuvat naisellisuudesta kääntyvätkin näin itseään vastaan.
Olen miettinyt, miksei miehille ole syntynyt samanlaista "miestenlehtien" konseptia. Miestenlehdistä puhuttaessa mieleen tulevat porno- ja autolehdet tai urheilujulkaisut. Miehille suunnataan harrastuksiin liittyviä lehtiä samalla kun naiset lukevat roppakaupalla oppaita naisena olemisesta. Mielenkiintoista, miten lehdet edelleen syöttävät meille naiseuden stereotypioita kaikesta tasa-arvopuheesta huolimatta. Miehet saavat olla vain miehiä. Toisaalta, miten miehet oppivat ajamaan partansa tai solmimaan kravattinsa ilman, että joku lehti opastaa heidät alkuun?
Loppujen lopuksi lehdet tuntuvat aina olevan tiukasti joko naisille tai miehille suunnattuja. Autolehdet ovat pullollaan puolialastomia pimatsuja, joita tuskin kukaan autoista kiinnostunut nainen välittäisi katsella. Puutarha- ja tuokalehdet suunnataan naisille, vaikka miehetkin voivat olla innostuneita näistä aktiviteeteista. Jopa kuntoilua käsittelevät lehdet on tehty erikseen miehille ja naisille. Terveys- ja tiedelehdet muodostavat poikkeuksen neutraalilla kirjoitustyylillään, mutta niitä voitaneenkin jo verrata sanomalehtiin. Eikö naisia ja miehiä tosiaan mikään muu yhdistä?
Tämä tapahtuma sai minut pohtimaan naistenlehtiä ja niiden lukemista vähän syvällisemminkin. Lapsuudessani aikuiset naiset lukivat kaikki jotain naistenlehteä. Oli Me Naisia, Annaa, Eevaa ja Gloriaa. Paljon juttuja kauneudenhoidosta, ruuanlaitosta, sisustamisesta ja puutarhatöistä. Lehtiä tarjottiin minullekin jo ennen kuin aloitin meikkaamisen tai kotitaloustunnit. Jotenkin opin liittämään nuo lehdet osaksi naiseutta ja aikuisten elämää. Lehtiä luettiin torkkuvilttiin kääriytyneenä sohvan nurkassa, joskus suklaata napostellen. Lehtien luku näytti edustavan jonkinlaista rentoutumistuokiota, omaa aikaa ja naisten juttujen opiskelua.
Tulihan niitä lehtiä minullekin jo lapsena. Luin pääasiassa eläinaiheisia lehtiä. Eläinten maailmaa, Lemmikkiä ja ratsastuksesta innostuessani Hevoshullua. Teinivuosien aikaan eläinlehdet kuitenkin vaihtuivat Demiin ja muihin nuorten tyttöjen lehtiin. Siinä sitä luettiin samoja meikkaus- ja vaatetusvinkkejä, mitä aikuisetkin omista lehdistään lukivat. Nykyään olen innostunut niistä naistenlehdistä. Minut on kasvatettu lehtien lukuun. Ehkäpä jopa aivopesty?
Tuttavapiirissäni naistenlehtiä on syytetty huonon naisihanteen esittämisestä ja lukijoidensa itsetunnon heikentämisestä. Kuinka meikkaat oikein -jutut saavat naiset tuntemaan itsensä huonoiksi, kun eivät osaa tai jaksa meikata noiden ammattilaisten antamien ohjeiden mukaan, tai näytä hyvältä muotipalstojen esittelemissä vaatteissa. Naistenlehtien luomat haavekuvat naisellisuudesta kääntyvätkin näin itseään vastaan.
Olen miettinyt, miksei miehille ole syntynyt samanlaista "miestenlehtien" konseptia. Miestenlehdistä puhuttaessa mieleen tulevat porno- ja autolehdet tai urheilujulkaisut. Miehille suunnataan harrastuksiin liittyviä lehtiä samalla kun naiset lukevat roppakaupalla oppaita naisena olemisesta. Mielenkiintoista, miten lehdet edelleen syöttävät meille naiseuden stereotypioita kaikesta tasa-arvopuheesta huolimatta. Miehet saavat olla vain miehiä. Toisaalta, miten miehet oppivat ajamaan partansa tai solmimaan kravattinsa ilman, että joku lehti opastaa heidät alkuun?
Loppujen lopuksi lehdet tuntuvat aina olevan tiukasti joko naisille tai miehille suunnattuja. Autolehdet ovat pullollaan puolialastomia pimatsuja, joita tuskin kukaan autoista kiinnostunut nainen välittäisi katsella. Puutarha- ja tuokalehdet suunnataan naisille, vaikka miehetkin voivat olla innostuneita näistä aktiviteeteista. Jopa kuntoilua käsittelevät lehdet on tehty erikseen miehille ja naisille. Terveys- ja tiedelehdet muodostavat poikkeuksen neutraalilla kirjoitustyylillään, mutta niitä voitaneenkin jo verrata sanomalehtiin. Eikö naisia ja miehiä tosiaan mikään muu yhdistä?
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Small talk
Syytän nyt omien sosiaalisten taitojeni vajavaisuutta, mutta koen hankalaksi keskustella miespuolisten kollegojen kanssa työn ulkopuolisista asioista. Turvaudun työaiheisiin niin kauan kuin mahdollista, jo pelkästään pitääkseni keskustelun asiallisena, mutta työjuttujen loppuessa en enää tiedä mihin tarttua.
Tapanani on ollut kysellä miesten harrastuksista tai autoista. Puolisoni oli kuitenkin sitä mieltä, ettei tämä aihealue ehkä ole paras mahdollinen työkavereiden kanssa, kun en useinkaan tiedä juuri mitään näistä "miesten asioista". Miksi minun pitäisi tietääkään, jos tarkoitus on osoittaa kohteliasta kiinnostusta? Minusta esim. perheasioista kyseleminen loukkaisi toisen yksityisyyttä. En ole vielä elämänvaiheessa, jossa osaisin jutella vaikkapa taloista tai pihanhoidosta. En seuraa uutisia riittävän aktiivisesti uskaltaakseni aloittaa keskustelua politiikasta tai muista maailman tapahtumista. En mielestäni ole myöskään riittävän vanha kyselläkseni toisen teini-ikäisistä lapsista. Voisin melkein seurustella heidän kanssaan!
Naisia yhdistää kaikissa ikäluokissa muoti ja kauneudenhoito, joskus sisustaminen. Niistä on aina turvallista jutustella, vaikkei olisikaan erityisen intohimoinen meikkaaja tai kodin kaunistaja. Mutta mistä jutella itseään kymmenen tai kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa? Jos jollakulla on hyviä vinkkejä, niitä otetaan avosylin vastaan!
Tapanani on ollut kysellä miesten harrastuksista tai autoista. Puolisoni oli kuitenkin sitä mieltä, ettei tämä aihealue ehkä ole paras mahdollinen työkavereiden kanssa, kun en useinkaan tiedä juuri mitään näistä "miesten asioista". Miksi minun pitäisi tietääkään, jos tarkoitus on osoittaa kohteliasta kiinnostusta? Minusta esim. perheasioista kyseleminen loukkaisi toisen yksityisyyttä. En ole vielä elämänvaiheessa, jossa osaisin jutella vaikkapa taloista tai pihanhoidosta. En seuraa uutisia riittävän aktiivisesti uskaltaakseni aloittaa keskustelua politiikasta tai muista maailman tapahtumista. En mielestäni ole myöskään riittävän vanha kyselläkseni toisen teini-ikäisistä lapsista. Voisin melkein seurustella heidän kanssaan!
Naisia yhdistää kaikissa ikäluokissa muoti ja kauneudenhoito, joskus sisustaminen. Niistä on aina turvallista jutustella, vaikkei olisikaan erityisen intohimoinen meikkaaja tai kodin kaunistaja. Mutta mistä jutella itseään kymmenen tai kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa? Jos jollakulla on hyviä vinkkejä, niitä otetaan avosylin vastaan!
torstai 22. elokuuta 2013
Paritellen työpaikalla
Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota työpaikalla esiintyvään seksihuumoriin. Vaikka lähes jokainen yrityksen työntekijä on perheellinen ja naimisissa, tai muuten vakituisessa parisuhteessa, kuuluu työkulttuuriin vinoilla toisille "keskinäisestä flirttailusta" ja "työntekijöiden vaälisistä salasuhteista". Ehkä olen vanhanaikainen, mutta minusta moinen vitsailu ei ole sopivaa työpaikalla, eikä oikeastaan muuallakaan vakiintuneiden keskuudessa. Sallittakoon se niille, joiden parisuhde tai omatunto ei moisesta rasitu, mutta itse en pidä vihjailuista, jotka asettavat uskollisuuteni parisuhteessa kyseenalaiseksi tai muuten halveeraavat tai vähättelevät parisuhteeni laatua.
Ei kukaan varmaankaan tarkoita vitsejä loukkaaviksi. Luultavasti kyse on vain jonkinlaisen jännityksen luomisesta tylsään työarkeen. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että vitseissäkin on aina hiven todellisia ajatuksia mukana. Koen, että jos joku toistuvasti vitsailee "poikaystävistäni", voi taustalla olla esim. ajatus siitä, ettei nuori voi olla vakavassa suhteessa. Olen yrittänyt olla lähtemättä mukaan juttuihin, mutta niiden torjuminen on osoittautunut hankalaksi. Ainoa sopivaksi havaitsemani keino on ollut vitsien ja vihjailujen totaalinen sivuuttaminen.
Jos jätän omat mielipiteeni sivuun, niin onhan sitä spekuloitu, että tuon tapainen seksistä puhuminen töissä saattaa tehdä työilmapiiristä seksuaalisesti jännittyneen, mikä taas saattaa lisätä riskiä seksuaalisesta häirinnästä. Rajan määrittely voi olla hankalaa. Milloin viaton vitsailu muuttuu häirinnäksi? Milloin siitä tulee henkilökohtaista? Saako puhua mitä vain niin kauan kuin ei koske?
Ohessa Työsuojeluhallinnon esittämiä häirinnän ilmenemismuotoja:
"Häirinnän muotoja voi luetella vain esimerkinomaisesti. Usein häirintä kohdistuu toisen persoonaan tai yksityiselämään, esimerkiksi ominaisuuksiin, luonteenpiirteisiin, ulkomuotoon, harrastuksiin, perhesuhteisiin jne. Se voi ilmetä mm. väheksyvänä, alistavana, nöyryyttävänä, pilkkaavana tai syyllistävänä puheena, perättömien juttujen levittelynä, epäasiallisina käskyinä, sopimusehtojen laittomina muutoksina, uhkailuina, sosiaalisena taikka fyysisenä toisista eristämisenä jne. Yhteistä kaikessa häirinnässä on, ettei toista hyväksytä sellaisena jollainen hän on."
Lisää aiheesta: http://www.tyosuojelu.fi/fi/kohtelu#on
Itse katsoisin kärsineeni häirinnästä aikaisemmin työsuhteeni aikana. Eräällä miespuolisella työntekijällä oli tapana jutella kanssani paljon. Pohdin alkuun itsekin, oliko hän ehkä ihastunut minuun, mutta päätin olla välittämättä asiasta. Olihan minulla mies kotona, ja myöhemmin on käynyt ilmi, että työkaverillanikin on vaimo ja lapset. Kyse oli siis luultavimmin ihan vain hyväntahtoisesta jutustelusta. Juttutuokioistamme alkoi kuitenkin syntyä juoruja työpaikalla. Toiset työntekijät alkoivat vitsailla juttelusta ja vihjailla kehkeytyvästä romanssista. Lopulta vitsailu sai meidät työtoverini kanssa niin vaivaantuneiksi ettemme voineet enää jutella vapautuneesti. Nykyään suorastaan välttelemme toisiamme. Viaton vitsailu on siis jo haitannut suhteita työkavereihini. En haluaisi sen seuraavaksi haittaavan parisuhdettani.
Yleisen viihtyvyyden vuoksi olisi työpaikalla paras vitsailla jostain ihan muusta kuin seksistä.
Ei kukaan varmaankaan tarkoita vitsejä loukkaaviksi. Luultavasti kyse on vain jonkinlaisen jännityksen luomisesta tylsään työarkeen. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että vitseissäkin on aina hiven todellisia ajatuksia mukana. Koen, että jos joku toistuvasti vitsailee "poikaystävistäni", voi taustalla olla esim. ajatus siitä, ettei nuori voi olla vakavassa suhteessa. Olen yrittänyt olla lähtemättä mukaan juttuihin, mutta niiden torjuminen on osoittautunut hankalaksi. Ainoa sopivaksi havaitsemani keino on ollut vitsien ja vihjailujen totaalinen sivuuttaminen.
Jos jätän omat mielipiteeni sivuun, niin onhan sitä spekuloitu, että tuon tapainen seksistä puhuminen töissä saattaa tehdä työilmapiiristä seksuaalisesti jännittyneen, mikä taas saattaa lisätä riskiä seksuaalisesta häirinnästä. Rajan määrittely voi olla hankalaa. Milloin viaton vitsailu muuttuu häirinnäksi? Milloin siitä tulee henkilökohtaista? Saako puhua mitä vain niin kauan kuin ei koske?
Ohessa Työsuojeluhallinnon esittämiä häirinnän ilmenemismuotoja:
"Häirinnän muotoja voi luetella vain esimerkinomaisesti. Usein häirintä kohdistuu toisen persoonaan tai yksityiselämään, esimerkiksi ominaisuuksiin, luonteenpiirteisiin, ulkomuotoon, harrastuksiin, perhesuhteisiin jne. Se voi ilmetä mm. väheksyvänä, alistavana, nöyryyttävänä, pilkkaavana tai syyllistävänä puheena, perättömien juttujen levittelynä, epäasiallisina käskyinä, sopimusehtojen laittomina muutoksina, uhkailuina, sosiaalisena taikka fyysisenä toisista eristämisenä jne. Yhteistä kaikessa häirinnässä on, ettei toista hyväksytä sellaisena jollainen hän on."
Lisää aiheesta: http://www.tyosuojelu.fi/fi/kohtelu#on
Itse katsoisin kärsineeni häirinnästä aikaisemmin työsuhteeni aikana. Eräällä miespuolisella työntekijällä oli tapana jutella kanssani paljon. Pohdin alkuun itsekin, oliko hän ehkä ihastunut minuun, mutta päätin olla välittämättä asiasta. Olihan minulla mies kotona, ja myöhemmin on käynyt ilmi, että työkaverillanikin on vaimo ja lapset. Kyse oli siis luultavimmin ihan vain hyväntahtoisesta jutustelusta. Juttutuokioistamme alkoi kuitenkin syntyä juoruja työpaikalla. Toiset työntekijät alkoivat vitsailla juttelusta ja vihjailla kehkeytyvästä romanssista. Lopulta vitsailu sai meidät työtoverini kanssa niin vaivaantuneiksi ettemme voineet enää jutella vapautuneesti. Nykyään suorastaan välttelemme toisiamme. Viaton vitsailu on siis jo haitannut suhteita työkavereihini. En haluaisi sen seuraavaksi haittaavan parisuhdettani.
Yleisen viihtyvyyden vuoksi olisi työpaikalla paras vitsailla jostain ihan muusta kuin seksistä.
perjantai 16. elokuuta 2013
Rakkautta ennen keskiyötä
Raportoin suoraan tienpäältä että otsikon mukainen elokuva käsittelee varsin mielenkiintoisella tavalla naisten ja miesten välisiä eroja. Äitini sanojen mukaan kyseessä on huonoin elokuva jonka hän on nähnyt, mihin osittain yhdyn. Ei elokuva tarjoa juurikaan viihdettä ja se käy jopa uuvuttavaksi loputtomalta tuntuvan dialoginsa vuoksi, mutta pidän sen aidosta ja rehellisestä tavasta käsitellä tämän päivän parisuhdetta ja sukupuolten yhteiselossa ilmeneviä ongelmia. Katsokaa jos aihe kiinnostaa.
Nimittelyä
Tänään minua kutsuttiin ensimmäisen kerran Tytöksi töissä. Aiemmin minua on kutsuttu vanhemman kollegani nimellä, koska tottakai olen miniversio hänestä, jos teemme samoja töitä.... Mutta nyt kutsuttiin Tytöksi. Nimittelyn takana oli eräs tehtaan pölyissä fossilisoitunut vanha konkari, joka tuppaa muutenkin elelemään esihistoriallisia aikoja. Joten, onko nimittely silloin oikeutetumpaa kuin jonkun nykyaikaisemman kaksilahkeisen toteuttamana? Eihän se ole. En kuitenkaan ota nimittelyä henkilökohtaisesti, koska kyseiseltä ihmiseltä puuttuu yleensäkin kunnioitusta muita kohtaan. Hän kokee jokaisen itseään nuoremman olevan täysin epäkelpo ihminen, kun ennen oli miehet rautaa ja laivat oli puuta -hiiohoi!
tiistai 13. elokuuta 2013
Hiukset ovat naisen kruunu...
Kello on vasta vähän vaille yhdeksän aamulla, ja olen jo törmännyt kahteen surkeaan uutiseen naisten asemasta työelämässä. Ensin kuulin The Voice -radiokanavalta pikagallupin ministeri Päivi Räsäsestä, joka on keikkunut otsikoissa kohua herättäneiden uskonnollisten puheidensa vuoksi. Kaikesta uutisoinnista huolimatta ihmiset kommentoivat eniten Räsäsen hyviä hiuksia, kun heiltä kysyttiin mielikuvia ministeristä.
Seuraavaksi kuulin uutisen, jonka mukaan Suomi on sijoittunut vasta 27. sijalle listauksessa naisjohtajien määrästä. Edelle menivät mm. Kiina, Baltian maat, Puola ja Filippiinit. Suomen eduksi voitaneen lukea se, että nykyinen lukema, 24 prosenttia naisjohtajia, vastaa maailmanlaajuista keskiarvoa. Tämä ei kuitenkaan ole miellyttänyt YK:ta, joka on esittänyt huolensa tasa-arvon toteutumisesta suomalaisessa työelämässä.
Se, että ministeri Päivi Räsäsellä on hyvä tukka tai se, että entinen kultturiministeri Tanja Karpela muistetaan lähinnä linnanjuhla-asuistaan kertonee aika paljon naisten arvostuksesta työelämässä. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainenkin on saanut osansa ulkonäkökirjoittelusta, on uutisoitu mm. Urpilaisen painonnoususta...
Niin, mikähän tässä nyt sitten mättää?
Ehkä selitys löytyykin tästä tutkimuksesta:
http://www.voice.fi/ilmiot/is-suomalaistutkimus-alykkaat-naiset-eivat-tee-lapsia/8/51630
Ehkä miehet pelkäävät kansamme tyhmentyvän entisestään, jos naiset päästetään johtotehtäviin. Jäisivät sitten tulevat suuret suomalaiset (miehet) syntymättä.
Seuraavaksi kuulin uutisen, jonka mukaan Suomi on sijoittunut vasta 27. sijalle listauksessa naisjohtajien määrästä. Edelle menivät mm. Kiina, Baltian maat, Puola ja Filippiinit. Suomen eduksi voitaneen lukea se, että nykyinen lukema, 24 prosenttia naisjohtajia, vastaa maailmanlaajuista keskiarvoa. Tämä ei kuitenkaan ole miellyttänyt YK:ta, joka on esittänyt huolensa tasa-arvon toteutumisesta suomalaisessa työelämässä.
Se, että ministeri Päivi Räsäsellä on hyvä tukka tai se, että entinen kultturiministeri Tanja Karpela muistetaan lähinnä linnanjuhla-asuistaan kertonee aika paljon naisten arvostuksesta työelämässä. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainenkin on saanut osansa ulkonäkökirjoittelusta, on uutisoitu mm. Urpilaisen painonnoususta...
Niin, mikähän tässä nyt sitten mättää?
Ehkä selitys löytyykin tästä tutkimuksesta:
http://www.voice.fi/ilmiot/is-suomalaistutkimus-alykkaat-naiset-eivat-tee-lapsia/8/51630
Ehkä miehet pelkäävät kansamme tyhmentyvän entisestään, jos naiset päästetään johtotehtäviin. Jäisivät sitten tulevat suuret suomalaiset (miehet) syntymättä.
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Sesonkien vaihelua
Koko Suomi näyttää elävän suurta muutosvaihetta, kun lomat loppuvat, töihin pitää palata ja koulut alkavat. Tämä on vähän niin kuin ne jokavuotiset "Talvi yllätti autoilijat"-kirjoitukset. Sama tapahtuu joka vuosi, ja silti siitä pitää kirjoittaa ja puhua. Olemme me ihmiset yksinkertaisia. Naisten osalta tämä aika tarkoittaa usein syysmuotiin tutustumista ja oman värimaailman muokkaamista alkavaan vuodenaikaan sopivaksi. Itse en varsinaisesti kannata tällaista tyyliä, sillä uskon, että syksy ja talvi tuntuisivat miellyttävämmiltä kesäisissä väreissä tummien sävyjen sijaan. Mutta sitähän käytetään, mitä kaupasta saadaan.
Oikeastaan en ole tänä vuonna ollenkaan mukana tuossa sesongin vaihtumisessa. En muodin, enkä muunkaan elämäni osalta. Olen ollut töissä suurimman osan kesää, joten en tarvitse siirtymävaihetta arkeen. Vaatevarastoni ei kaipaa päivitystä, joten tyydyn last season -kuteisiini hyvillä mielin. Onnekseni en ole hankkinut kesäkilojakaan, vaan jatkan normaalisti kuntosalilla käymistä ja seuraan sivusta, kuinka jotkut taas yrittävät aloittaa aktiivisen elämän lomien jälkeen ja luovuttavat sitten alkuunsa. Tämä näkyy joka vuosi kävijämäärien hetkellisenä nousuna salilla. Kannustaisin jokaista aloittajaa jatkamaan viikon pidempään kuin viime vuonna; siihen voi jäädä koukkuun ;)
Oma muutosprosessini liittyy sesonkien sijaan naiseksi kasvamiseen. Naiselliset piirteeni ovat vaivihkaa nousseet esiin. Ja nyt en puhu rintojen kasvusta tai häpykarvoituksesta, vaan ihan muista piirteistä. Olen vuosia taistellut tiettyjä naisiin liitettyjä ominaisuuksia vastaan. En ole välittänyt sisustamisesta, vaan jätin sen mieheni kontolle. En ole lukenut ainuttakaan naistenlehteä sen jälkeen, kun lopetin Cosmopolitanin tilaamisen teinivuosien väistyttyä. En ole harrastanut meikeistä, koruista tai vaatteista puhumista. Yhtäkkiä löydän itseni ompelemasta uusia verhoja makuuhuoneeseen, syventyneenä Kodin kuvalehden artikkeliin rohkeista naisista ja jakamasta meikkausohjeita ystävilleni. Enkö sittenkään voi välttyä kasvamasta naisen stereotypiaksi? En tiedä pitäisikö minun nyt vain hyväksyä itsessäni tapahtuva muutos ja antaa itselleni lupa olla naisellinen nainen, vaiko opetella pikimmiten korjaamaan autoja tai ilmoittautua puutyökurssille...
Oikeastaan en ole tänä vuonna ollenkaan mukana tuossa sesongin vaihtumisessa. En muodin, enkä muunkaan elämäni osalta. Olen ollut töissä suurimman osan kesää, joten en tarvitse siirtymävaihetta arkeen. Vaatevarastoni ei kaipaa päivitystä, joten tyydyn last season -kuteisiini hyvillä mielin. Onnekseni en ole hankkinut kesäkilojakaan, vaan jatkan normaalisti kuntosalilla käymistä ja seuraan sivusta, kuinka jotkut taas yrittävät aloittaa aktiivisen elämän lomien jälkeen ja luovuttavat sitten alkuunsa. Tämä näkyy joka vuosi kävijämäärien hetkellisenä nousuna salilla. Kannustaisin jokaista aloittajaa jatkamaan viikon pidempään kuin viime vuonna; siihen voi jäädä koukkuun ;)
Oma muutosprosessini liittyy sesonkien sijaan naiseksi kasvamiseen. Naiselliset piirteeni ovat vaivihkaa nousseet esiin. Ja nyt en puhu rintojen kasvusta tai häpykarvoituksesta, vaan ihan muista piirteistä. Olen vuosia taistellut tiettyjä naisiin liitettyjä ominaisuuksia vastaan. En ole välittänyt sisustamisesta, vaan jätin sen mieheni kontolle. En ole lukenut ainuttakaan naistenlehteä sen jälkeen, kun lopetin Cosmopolitanin tilaamisen teinivuosien väistyttyä. En ole harrastanut meikeistä, koruista tai vaatteista puhumista. Yhtäkkiä löydän itseni ompelemasta uusia verhoja makuuhuoneeseen, syventyneenä Kodin kuvalehden artikkeliin rohkeista naisista ja jakamasta meikkausohjeita ystävilleni. Enkö sittenkään voi välttyä kasvamasta naisen stereotypiaksi? En tiedä pitäisikö minun nyt vain hyväksyä itsessäni tapahtuva muutos ja antaa itselleni lupa olla naisellinen nainen, vaiko opetella pikimmiten korjaamaan autoja tai ilmoittautua puutyökurssille...
torstai 1. elokuuta 2013
Montako käyntikorttia sinulla on taskussa?
Olen viime viikkoina herännyt huomaamaan, kuinka työkeskeistä suomalainen kulttuuri ja kanssakäyminen on. Ihmisten arvoa mitataan paitsi aseman ja varallisuuden perusteella, myös kontakteja silmällä pitäen. Jos olet siivooja tai putkimies, et ole yhtä kiinnostava kuin naapurissa asuva toimitusjohtaja. Tätähän julistaa tv-mainoksien kautta esiin noussut Eliittikumppani-treffipalvelukin. Työelämässä sihteeri ei ole yhtä arvokas kuin johtaja tai myyntimies. Itse olen kokenut tämän paitsi nykyisessä työssäni, myös koulutushistoriani kautta. Kun kävin ammattikoulua taidealalla, sain kuulla ivallisia kommentteja hyvätuloisilta tuttaviltani. Kun ilmoitin lähteväni ammattikorkeakouluun opiskelemaan liiketaloutta, oli aivan toinen ääni kellossa. Niin sanottu tavallinen tallaajakin voi kuitenkin nostaa arvoaan muiden silmissä kontaktiensa kautta. Jos tunnet tärkeitä ihmisiä, olet joku. Minulta kysellään vähän väliä, mitä puolisoni/isäni/sisarukseni tekevät työkseen. Ihmiset kalastelevat kontakteja. Klisee, mutta valitettavasti totta.
Suomalainen työelämä tuntuu vaativan valtaisaa työlle omistautumista, jos mielii ansaita paikkansa työyhteisössä ja ehkä jonakin päivänä myös edetä urallaan. Eikä omistautumiseksi suinkaan riitä se, että tekee työnsä hyvin tai paremmin kuin muut. Ei sekään, että tekee pitkää päivää. Tämän lisäksi pitää olla mukana kaikissa firman kissanristiäisissä. Pitää olla esillä, viihdyttää ja olla kiinnostava. Jos pomo järjestää virkistyspäivän, on menoihin osallistuttava tai voi heittää hyvästit ylennykselle. Pomon kanssa pitää olla kaveri voidakseen edetä.
Sanotaan, ettei Suomessa ole korruptiota, mutta minusta kaikki tuollainen suhteilla pelaaminen on rinnastettavissa korruptioon. Suomessa ei vain suoranaisesti vaihdeta rahaa tai muita lahjuksia (tosin näissäkin raja lienee häilyvä...), vaan aika toimii lahjonnan välineenä. Mitä enemmän tuhlaat aikaasi firman tärkeiden henkilöiden kanssa seurusteluun, sitä varmemmin nimesi nousee esiin uutta paikkaa täytettäessä. Jos olet onnekas, isäsi tai tätisi on tärkeä henkilö, ja voit säästää aikaasi.
Suomalainen työelämä tuntuu vaativan valtaisaa työlle omistautumista, jos mielii ansaita paikkansa työyhteisössä ja ehkä jonakin päivänä myös edetä urallaan. Eikä omistautumiseksi suinkaan riitä se, että tekee työnsä hyvin tai paremmin kuin muut. Ei sekään, että tekee pitkää päivää. Tämän lisäksi pitää olla mukana kaikissa firman kissanristiäisissä. Pitää olla esillä, viihdyttää ja olla kiinnostava. Jos pomo järjestää virkistyspäivän, on menoihin osallistuttava tai voi heittää hyvästit ylennykselle. Pomon kanssa pitää olla kaveri voidakseen edetä.
Sanotaan, ettei Suomessa ole korruptiota, mutta minusta kaikki tuollainen suhteilla pelaaminen on rinnastettavissa korruptioon. Suomessa ei vain suoranaisesti vaihdeta rahaa tai muita lahjuksia (tosin näissäkin raja lienee häilyvä...), vaan aika toimii lahjonnan välineenä. Mitä enemmän tuhlaat aikaasi firman tärkeiden henkilöiden kanssa seurusteluun, sitä varmemmin nimesi nousee esiin uutta paikkaa täytettäessä. Jos olet onnekas, isäsi tai tätisi on tärkeä henkilö, ja voit säästää aikaasi.
sunnuntai 28. heinäkuuta 2013
Juniorin osa
Olen tällä hetkellä nuorin työntekijä yrityksessä, jossa työskentelen. Tai no, suurimman osan ajasta. Kesän aikana on ollut muutama sukulaissuhteiden kautta kesätöihin päässyt nuorempi kokelaskin, mutta se on toinen tarina.
Se, että on firman juniori, aiheuttaa monenlaista haittaa. Ensinnäkin on todella vaikea saada ääntään kuulluksi, tai ainakaan saada ketään suhtautumaan sanomisiisi vakavasti. Suurimman osan ajasta näyttää siltä, että kokeneemmat puurtajat pitävät sitä lähinnä söpönä, jos koittaa esittää mielipiteensä asioista. Toisekseen joutuu aina tekemään kaikki hanttihommat. Näin kesälomien aikaan se on tarkoittanut mm. toinen toistaan ikävämpiä siivous- ja järjestelytehtäviä, jotka eivät oikeastaan edes kuuluisi toimenkuvaani. Olen monesti itsekseni kironnut kohtaloani. Korkeakoulututkinto takataskussa ja silti minä siivoan. Sen sijaan, että esim. ne 15 -vuotiaat sukulaisteinit voisivat ehkä hoitaa sen? Kolmanneksi joutuu sietämään kaikenlaisia kommentteja koskien ulkonäköään. Nuoruushan on kaunista, ja jostain syystä asia on lupa ilmaista. Olen joutunut kohtaamaan kaikenlaisia vihjailevia kommentteja ja vitsejä yrityksen miesväen taholta. Tämähän ei ole mitään uutta kellekään, mutta tähän on liittynyt myös vaatetuksen arvostelua. Tuntuu, että minua opetetaan yrityksen tavoille vähän liiankin perusteellisesti. Että pitäisi pukeutuakin jollakin tietyllä tavalla? Eikö asiallisuus riitäkään?
Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että tulen olemaan harjoittelijan asemassa ainakin siihen saakka, että täytän kolmekymmentä. Jostain syystä nuori ei ilmeisesti voi olla pätevä mihinkään. Muuhun kuin siivoamiseen. Ymmärtäisin, jos olisin vielä koulussa tai muuten kokemattomampi. Mutta olen kouluni käynyt aikuinen ihminen. Nuori aikuinen, mutta aikuinen kuitenkin. Silti minua kohdellaan kuin lasta. Haluaisinpa tietää vaikuttaako sukupuoleni tähänkin asiaan...
Se, että on firman juniori, aiheuttaa monenlaista haittaa. Ensinnäkin on todella vaikea saada ääntään kuulluksi, tai ainakaan saada ketään suhtautumaan sanomisiisi vakavasti. Suurimman osan ajasta näyttää siltä, että kokeneemmat puurtajat pitävät sitä lähinnä söpönä, jos koittaa esittää mielipiteensä asioista. Toisekseen joutuu aina tekemään kaikki hanttihommat. Näin kesälomien aikaan se on tarkoittanut mm. toinen toistaan ikävämpiä siivous- ja järjestelytehtäviä, jotka eivät oikeastaan edes kuuluisi toimenkuvaani. Olen monesti itsekseni kironnut kohtaloani. Korkeakoulututkinto takataskussa ja silti minä siivoan. Sen sijaan, että esim. ne 15 -vuotiaat sukulaisteinit voisivat ehkä hoitaa sen? Kolmanneksi joutuu sietämään kaikenlaisia kommentteja koskien ulkonäköään. Nuoruushan on kaunista, ja jostain syystä asia on lupa ilmaista. Olen joutunut kohtaamaan kaikenlaisia vihjailevia kommentteja ja vitsejä yrityksen miesväen taholta. Tämähän ei ole mitään uutta kellekään, mutta tähän on liittynyt myös vaatetuksen arvostelua. Tuntuu, että minua opetetaan yrityksen tavoille vähän liiankin perusteellisesti. Että pitäisi pukeutuakin jollakin tietyllä tavalla? Eikö asiallisuus riitäkään?
Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että tulen olemaan harjoittelijan asemassa ainakin siihen saakka, että täytän kolmekymmentä. Jostain syystä nuori ei ilmeisesti voi olla pätevä mihinkään. Muuhun kuin siivoamiseen. Ymmärtäisin, jos olisin vielä koulussa tai muuten kokemattomampi. Mutta olen kouluni käynyt aikuinen ihminen. Nuori aikuinen, mutta aikuinen kuitenkin. Silti minua kohdellaan kuin lasta. Haluaisinpa tietää vaikuttaako sukupuoleni tähänkin asiaan...
maanantai 22. heinäkuuta 2013
Hormonihoureissa
Viime viikolla kärsin oudosta ahdistuneisuudesta, väsymyksestä ja ärtymyksestä useamman päivän ajan ilman mitään erityistä syytä. Ihmettelin itsekseni, mikä nyt muka oli pielessä, kun kaikki vaikutti olevan hyvin. On kesä, ei mitenkään erityisen stressaavaa töissä tai muutenkaan kiireistä vapaa-ajalla. Päinvastoin, asiat olivat hoidossa ja aikaa jäi iltaisin vielä suosikkiharrastuksillenikin. Viikonloppuna oli tiedossa mukava ilta ystävien kanssa. Mikä siis saattoi olla pielessä?
No, asia selkeni nopeasti, kun katsoin kalenteriani. Kuukautiset olivat alkamassa ja ärtymykseni selitys on tietenkin PMS. Kuukautiset kaikkine sivuvaikutuksineen ärsyttävät minua naisena olemisessa ehkä kaikkein eniten. Vihaan sitä, että joka kuukausi minulla on kaksi hyvää viikkoa ja kaksi huonoa. Toisin sanoen, puolet elämästäni kuluu kuukautisten kanssa kärvistelyyn. Kun PMS alkaa vaikuttaa, en tunne olevani ollenkaan oma itseni. En hallitse mielialojani tai -halujani, tiuskin syyttä läheisilleni ja kärsin kipujen ja väsymyksen lisäksi myös huonosta työmotivaatiosta. Ja kaikki tämä vain siksi, että ehkä joskus jossain elämäni vaiheessa saatan haluta hankkiutua raskaaksi.... Mitäs sitten jos en halua? Sitten kaikki tämä ihmisiän kestävä kärsimys on ollut aivan turhaa.
Yksi kuukautisten kirouksista on se, että miehet ovat oppineet pistämään jokaisen kiukunpuuskan ja puhuttelun hormonien piikkiin. Harkiten esittämämme kritiikki ja toivomukset menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska meillä on kuukautiset. No, kaikille miehille tiedoksi: Ei meillä aina ole kuukautiset. Jos haluatte olla hyvä puoliso tyttöystävällenne/vaimollenne, opetelkaa hänen hormonikiertonsa ja ymmärtäkää sitä, ottakaa se huomioon. Älkää vitsailko asiasta, älkää tehkö siitä numeroa. Antakaa meille tilaa ja huolenpitoa, kun sitä tarvitsemme. Mutta missään tapauksessa älkää vähätelkö meitä sen vuoksi. Jos nainen aloittaa vakavan keskustelun kuukautisten aikana, on asia aivan yhtä tärkeä kuin se olisi kuukautisten jälkeenkin. Asiaan vain ehkä kannattaa palata vielä myöhemmin, jotta varmistutaan siitä, että nainen todella tarkoitti kaikkea mitä sanoi ja juuri niin kuin sanoi. =)
No, asia selkeni nopeasti, kun katsoin kalenteriani. Kuukautiset olivat alkamassa ja ärtymykseni selitys on tietenkin PMS. Kuukautiset kaikkine sivuvaikutuksineen ärsyttävät minua naisena olemisessa ehkä kaikkein eniten. Vihaan sitä, että joka kuukausi minulla on kaksi hyvää viikkoa ja kaksi huonoa. Toisin sanoen, puolet elämästäni kuluu kuukautisten kanssa kärvistelyyn. Kun PMS alkaa vaikuttaa, en tunne olevani ollenkaan oma itseni. En hallitse mielialojani tai -halujani, tiuskin syyttä läheisilleni ja kärsin kipujen ja väsymyksen lisäksi myös huonosta työmotivaatiosta. Ja kaikki tämä vain siksi, että ehkä joskus jossain elämäni vaiheessa saatan haluta hankkiutua raskaaksi.... Mitäs sitten jos en halua? Sitten kaikki tämä ihmisiän kestävä kärsimys on ollut aivan turhaa.
Yksi kuukautisten kirouksista on se, että miehet ovat oppineet pistämään jokaisen kiukunpuuskan ja puhuttelun hormonien piikkiin. Harkiten esittämämme kritiikki ja toivomukset menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska meillä on kuukautiset. No, kaikille miehille tiedoksi: Ei meillä aina ole kuukautiset. Jos haluatte olla hyvä puoliso tyttöystävällenne/vaimollenne, opetelkaa hänen hormonikiertonsa ja ymmärtäkää sitä, ottakaa se huomioon. Älkää vitsailko asiasta, älkää tehkö siitä numeroa. Antakaa meille tilaa ja huolenpitoa, kun sitä tarvitsemme. Mutta missään tapauksessa älkää vähätelkö meitä sen vuoksi. Jos nainen aloittaa vakavan keskustelun kuukautisten aikana, on asia aivan yhtä tärkeä kuin se olisi kuukautisten jälkeenkin. Asiaan vain ehkä kannattaa palata vielä myöhemmin, jotta varmistutaan siitä, että nainen todella tarkoitti kaikkea mitä sanoi ja juuri niin kuin sanoi. =)
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
Järki ja tunteet
Katsoin eilen Lipstick Junglen toista tuotantokautta, ja se nosti esiin asian, josta haluan nyt kirjoittaa. Sarjaa sen enempää kommentoimatta, tilanne oli seuraava: Wendy teki vakuutuspetoksen toteuttaakseen kuolevan ystävänsä viimeisen toiveen. Hän jäi kiinni teostaan, ja sai sen seurauksena potkut. Wendyn ystävä Nico saarnasi Wendylle tunteellisten päätösten tekemisestä, ja sanoi ettei mies koskaan sortuisi samaan. Nicon mielestä Wendy oli suorastaan pettänyt koko naissukupolven hankkimalla potkut pehmoilullaan....
Onko se muka tosiaan niin etteivät miehet tee päätöksiä tunnepohjalta? Sehän tekisi miehistä aikamoisia hirviöitä? Minä kyllä kutsuisin kaverin ylentämistä toisen yhtä pätevän kandidaatin sijaan samalla lailla tunnepohjaiseksi päätökseksi. Entäs oman lapsen palkkaaminen kesätöihin? Minä väitän, että kyllä miehetkin "sortuvat" joskus seuraamaan sydäntään järkensä sijaan.
Me olemme kaikki vain ihmisiä. Kyllä miehetkin tekevät virhearviointeja, jos tunteilu nyt sellaiseksi lasketaan... Minusta Nico itse sorsii sukupuoltaan ajattelemalla, että miehet toimivat jotenkin oikeammin kuin naiset. Ei työelämän sääntöjä pitäisi liittää sukupuoleen. Ei se ole yhtään enempää miesten kuin naistenkaan oikeus määrätä sääntöjä yksin. Yhdessä tehdään töitä, niin pitää sääntöjenkin olla yhteiset.
Tv-sarjan esimerkki on tietenkin mitä luultavimmin kärjistetty. Vähintäänkin amerikkalaista kulttuuria kuvaava enemmän kuin suomalaista. Itse en ole toistaiseksi huomannut, että suomalaisessa työelämässä mitenkään erityisesti kavahdettaisiin tunteellisuutta. Ehkä kokemukseni on vielä liian vähäistä... Tai ehkä kansakuntamme ei vain ole niin tunteellinen?
Onko se muka tosiaan niin etteivät miehet tee päätöksiä tunnepohjalta? Sehän tekisi miehistä aikamoisia hirviöitä? Minä kyllä kutsuisin kaverin ylentämistä toisen yhtä pätevän kandidaatin sijaan samalla lailla tunnepohjaiseksi päätökseksi. Entäs oman lapsen palkkaaminen kesätöihin? Minä väitän, että kyllä miehetkin "sortuvat" joskus seuraamaan sydäntään järkensä sijaan.
Me olemme kaikki vain ihmisiä. Kyllä miehetkin tekevät virhearviointeja, jos tunteilu nyt sellaiseksi lasketaan... Minusta Nico itse sorsii sukupuoltaan ajattelemalla, että miehet toimivat jotenkin oikeammin kuin naiset. Ei työelämän sääntöjä pitäisi liittää sukupuoleen. Ei se ole yhtään enempää miesten kuin naistenkaan oikeus määrätä sääntöjä yksin. Yhdessä tehdään töitä, niin pitää sääntöjenkin olla yhteiset.
Tv-sarjan esimerkki on tietenkin mitä luultavimmin kärjistetty. Vähintäänkin amerikkalaista kulttuuria kuvaava enemmän kuin suomalaista. Itse en ole toistaiseksi huomannut, että suomalaisessa työelämässä mitenkään erityisesti kavahdettaisiin tunteellisuutta. Ehkä kokemukseni on vielä liian vähäistä... Tai ehkä kansakuntamme ei vain ole niin tunteellinen?
torstai 11. heinäkuuta 2013
Tästä se lähtee
Tarkastelet nyt blogin raakaversiota. Ulkoasu ei ole vielä lopullisessa muodossaan ja paljon muutakin muokkaamista on vielä luvassa. Aloittelen nyt kuitenkin kirjoittamista ettei blogi näyttäisi niin autiolta.
Aloitetaanpa perusasioista:
"Nainen on toinen ihmisen sukupuolista, naaraspuolinen ihminen. Naiseksi kutsutaan yleensä vain aikuista naispuolista henkilöä, kasvuikäisestä naisesta käytetään nimitystä tyttö. Muiden nisäkäsnaaraiden tapaan naisen biologisia tunnusmerkkejä ovat muun muassa XX-sukupuolikromosomipari, synnytyselimet (emätin, kohtu, munasarjat) ja maitorauhaset imettämistä varten. Naiset ovat keskimäärin miehiä pienikokoisempia ja heidän äänialansa on keskimäärin korkeampi." Lähde: Wikipedia
"Mies on urospuolinen ihminen ja toinen ihmisen sukupuolista. Mieheksi kutsutaan yleensä aikuista miespuolista henkilöä, kasvuikäisestä miehestä käytetään nimitystä poika. Ihmisen suvullisessa lisääntymisessä miehen sukusolut eli siittiöt hedelmöittävät naisen munasolun. Mies eroaa naisesta keskimäärin myös henkisiltä ominaisuuksiltaan. Miehet ovat keskimäärin naisia aggressiivisempia ja vähemmän neuroottisia. Lisäksi miehillä taipumus tehdä uhkarohkeita toimintoja ja suurempia riskien ottoja kuin naisilla." Lähde: Wikipedia
Hmm... Tämä on minusta mielenkiintoista. Naisten biologisia eroavaisuuksia miehiin kuvataan Wikipediassa tarkemmin kuin miesten naisiin. Kumpi oli ensin, mies vai nainen? Kuvamateriaali saa minut huvittumaan. Nainen esitellään alastomana vartalona, mies legendaarisena Daavid-patsaana.
Näistä huomioista syntyvät seuraavat ajatukset:
Eikö olisikin yksinkertaisempaa, jos sukupuolten välisten erojen pohdinnat rajoittuisivat noihin ulkoisiin ominaisuuksiin? Eikö olekin ärsyttävämpää lukea, kunka miehet ovat naisia aggressiivisempia ja vähemmän neuroottisia? Minua ainakin ärsyttää suunnattomasti tämä ominaisuuksien jako maskuliinisiin ja feminiinisiin piirteisiin. Tottahan sukupuolet eroavat toisistaan myös luonteenlaadultaan, mutta miksi niiden erojen pitää olla niin sukupuolisidonnaisia.... Miksei Maija Meikäläinen voi vain olla Maija Meikäläinen sen sijaan, että häntä kuvataan naiseutensa vuoksi hoivaavaksi ja tunteelliseksi samalla kun Matti Meikäläinen on aggressiivinen suojelija? Oheinen kirjoitus käsittelee naisellisia ominaisuuksia monelta eri kantilta:
http://prout.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=115&Itemid=186
Teksti herättää minussa kovin ristiriitaisia ajatuksia... Osittain se on minusta oikeassa, mutta oikeastaan vasta loppupuolella, kun aletaan puhua ihmisistä naisten ja miesten sijaan... Mutta ihan mielenkiintoista luettavaa joka tapauksessa.
Sitten siitä Wikipedian kuvamateriaalista. Nainen on alaston vartalo. Kasvoton sellainen. Mies on jumalallinen ja veistoksellinen olento. No, on sanomattakin selvää, mikä tässä asetelmassa mättää. Olen muissakin yhteyksissä pohtinut, miksei miesten sukuelimiä vieläkään kuvata televisiossa tai elokuvissa, vaikka naisista näytetään tänä päivänä käytännössä kaikki ja kaikkialla. Katsokaapa vaikka L.A. Gigolo, niin huomaatte. Elokuva yrittää esittää miehen naisen roolissa, mutta näemmekö silti muuta kuin Ashtonin rintalihakset? Emme. Sen sijaan Anne Heche vilauttaa sulojaan... Onko tämä tasa-arvoa?
Aloitetaanpa perusasioista:
"Nainen on toinen ihmisen sukupuolista, naaraspuolinen ihminen. Naiseksi kutsutaan yleensä vain aikuista naispuolista henkilöä, kasvuikäisestä naisesta käytetään nimitystä tyttö. Muiden nisäkäsnaaraiden tapaan naisen biologisia tunnusmerkkejä ovat muun muassa XX-sukupuolikromosomipari, synnytyselimet (emätin, kohtu, munasarjat) ja maitorauhaset imettämistä varten. Naiset ovat keskimäärin miehiä pienikokoisempia ja heidän äänialansa on keskimäärin korkeampi." Lähde: Wikipedia
"Mies on urospuolinen ihminen ja toinen ihmisen sukupuolista. Mieheksi kutsutaan yleensä aikuista miespuolista henkilöä, kasvuikäisestä miehestä käytetään nimitystä poika. Ihmisen suvullisessa lisääntymisessä miehen sukusolut eli siittiöt hedelmöittävät naisen munasolun. Mies eroaa naisesta keskimäärin myös henkisiltä ominaisuuksiltaan. Miehet ovat keskimäärin naisia aggressiivisempia ja vähemmän neuroottisia. Lisäksi miehillä taipumus tehdä uhkarohkeita toimintoja ja suurempia riskien ottoja kuin naisilla." Lähde: Wikipedia
Hmm... Tämä on minusta mielenkiintoista. Naisten biologisia eroavaisuuksia miehiin kuvataan Wikipediassa tarkemmin kuin miesten naisiin. Kumpi oli ensin, mies vai nainen? Kuvamateriaali saa minut huvittumaan. Nainen esitellään alastomana vartalona, mies legendaarisena Daavid-patsaana.
Näistä huomioista syntyvät seuraavat ajatukset:
Eikö olisikin yksinkertaisempaa, jos sukupuolten välisten erojen pohdinnat rajoittuisivat noihin ulkoisiin ominaisuuksiin? Eikö olekin ärsyttävämpää lukea, kunka miehet ovat naisia aggressiivisempia ja vähemmän neuroottisia? Minua ainakin ärsyttää suunnattomasti tämä ominaisuuksien jako maskuliinisiin ja feminiinisiin piirteisiin. Tottahan sukupuolet eroavat toisistaan myös luonteenlaadultaan, mutta miksi niiden erojen pitää olla niin sukupuolisidonnaisia.... Miksei Maija Meikäläinen voi vain olla Maija Meikäläinen sen sijaan, että häntä kuvataan naiseutensa vuoksi hoivaavaksi ja tunteelliseksi samalla kun Matti Meikäläinen on aggressiivinen suojelija? Oheinen kirjoitus käsittelee naisellisia ominaisuuksia monelta eri kantilta:
http://prout.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=115&Itemid=186
Teksti herättää minussa kovin ristiriitaisia ajatuksia... Osittain se on minusta oikeassa, mutta oikeastaan vasta loppupuolella, kun aletaan puhua ihmisistä naisten ja miesten sijaan... Mutta ihan mielenkiintoista luettavaa joka tapauksessa.
Sitten siitä Wikipedian kuvamateriaalista. Nainen on alaston vartalo. Kasvoton sellainen. Mies on jumalallinen ja veistoksellinen olento. No, on sanomattakin selvää, mikä tässä asetelmassa mättää. Olen muissakin yhteyksissä pohtinut, miksei miesten sukuelimiä vieläkään kuvata televisiossa tai elokuvissa, vaikka naisista näytetään tänä päivänä käytännössä kaikki ja kaikkialla. Katsokaapa vaikka L.A. Gigolo, niin huomaatte. Elokuva yrittää esittää miehen naisen roolissa, mutta näemmekö silti muuta kuin Ashtonin rintalihakset? Emme. Sen sijaan Anne Heche vilauttaa sulojaan... Onko tämä tasa-arvoa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)