Lukijalle

Tämä blogi kertoo naisena olemisesta ja ehkä vähän naiseksi/naisena kasvamisestakin. Tarkastelen paljon naisen asemaa työelämässä ja yhteiskunnassa sekä pohdin naisiin kohdistuvia odotuksia ja asenteita. Saatan toisinaan kirjoittaa feministiseen sävyyn, mutta tarkoitukseni ei suinkaan ole leimautua miesten vihaajaksi. Päinvastoin, saatan joskus kirjoittaa puolustuspuheita miehille ja nostaa esiin niitä asioita, joissa naiset itse huonontavat asemaansa. Ehkä joskus puhun jostain ihan muustakin...Olen parikymppinen kaupunkilainen nainen Etelä-Suomesta. Olen vasta aloittanut kokoaikaisen työnteon ja työelämään tutustumisen, mikä varmasti näkyy kirjoituksissanikin. Elän vakituisessa parisuhteessa ja olen tällä hetkellä toimistotyössä. Lapsia tai lemmikkejä minulla ei ole.Tämä on ensimmäinen blogini, mikä aiheuttaa pienoista jännitystä=) Katsotaan mitä tästä syntyy... Päätin kirjoittaa blogini nimimerkillä suojatakseni toisaalta omaa ja toisaalta läheisteni ja työnantajieni yksityisyyttä. Kirjoituksissani oleellisempia ovat niiden käsittelemät ilmiöt, eivätkä niinkään yksittäiset henkilöt tai organisaatiot. Tervetuloa Punahuulten pariin!

perjantai 8. elokuuta 2014

Triangelit

Koko kesä tässä on mennyt ohi, kun on kokopäiväisesti tehnyt töitä. Enpä olisi uskonut tekeväni kesätöitä vielä valmistumiseni jälkeenkin, mutta niin siinä sitten kävi. Superhelteet olen saanut kärsiä Neuvostoliiton aikaisessa betonikonttorissa (tai kasvihuoneessa, miten sitä nyt sitten haluaa kutsua..) sen sijaan, että olisin nauttinut lomailijoiden kanssa lämpimistä rantavesistä uusissa bikineissäni. Kesätyöpaikka tuntui lottovoitolta pitkällisen työnhakuprosessin jälkeen. Vihdoin tiedossa oli taas riittävästi rahaa elämiseen, ja vähän nauttimiseenkin. Onnetar lienee minulle yhä suosiollinen, sillä työurani yrityksessä jatkuu vielä kesän jälkeenkin. Pääsen siis taas raportoimaan toimistotyön ihanuuksista ja kamaluuksista.


Tällä kertaa valitsin aiheekseni triangelit. Enkä nyt suinkaan tarkoita mitään kahvihuoneen kolmiodraamoja, vaan sitä suloista jatkumoa, jolla miespuolisen esimieheni silmät kulkevat kasvoistani ensin toiseen rintaani, sitten toiseen, ja lopulta taas kasvoihini. Tämän triangelin helisevät sulosoinnut taustoittavat lähes jokaista käymäämme keskustelua. Aluksi vielä kiivaampina kuin nykyään. Kaipa sitä tuohonkin levyyn joskus kyllästyy. Nuoresta lihasta tulee osa työpaikan maisemaa, eikä se enää herätä niin suurta levottomuutta esimiesparkani sisimmässä.


Jonkinlaista levottomuutta kurvini tuntuvat aiheuttavan myös anopilleni. Aina tavatessamme koen olevani skannauksen kohteena. Anoppi vilkuilee vyötäröäni lapsenlapsen toivossa. Kuka tietää, miksi hän vilkuilee niin ahkerasti myös hiuksiani, vaatteitani ja asusteitani... Onneksi hän muistaa usein myös kommentoida ulkonäköäni, etteivät hänen ajatuksensa aina jää arvoitukseksi. On hyvä, että hän ilmaisee mielipiteensä myös puolisoni ulkonäöstä, että pysymme kartalla niistäkin aatoksista. Varsinkin silloin, kun puolisoni on nääntymässä nälkään, ja se on jäänyt minulta huomaamatta, tai jos hän on erehdyksessä pukenut päälleen minulta saamansa puseron. Koristeeksihan minä olin sen tietenkin tarkoittanut!


Ehkäpä minun pitää joskus kysäistä esimieheltänikin, mitä hän tuumaa ulkonäöstäni. Saattaisin saada hyviä pukeutumisvinkkejä tai kehuja kaulakoruistani. Tai ainakin saisin sen riivatun triangelin kilkkeen vaihdettua johonkin toiseen säveleen.