Back to work

Nyt, kuukausi, parikymmentä hakemusta ja kolme haastattelua myöhemmin, olen sitten saanut töitä. En voi kyllä sanoa olevani erityisen tyytyväinen lopputulokseen. Sain vain osa-aikatöitä, enkä päässyt urallani yhtään eteenpäin. Eli toisin sanoen, työnhaku jatkuu edelleen, työstä huolimatta.

Varoituksen sana nuorille: Kun jäät työttömäksi, sinne työkkäriin pitää ihan oikeasti olla yhteydessä heti. Silloinkin saat päivärahasi hyvässä lykyssä kuukauden kuluttua ensimmäisestä työttömyyspäivästäsi lukien. Itse sorruin liikaan optimismiin työnhaussani ja otin yhteyttä työvoimatoimistoon vasta parin viikon kuluttua työttömyyteni alkamisesta. Siksi en ole vielä tähän päivään mennessäkään saanut sentin senttiä korvauksia.

Eilen käydessäni paikan päällä, oli surullista katsoa kuinka ihmiset jonottivat työkkärin luukulle jo ulko-ovella. Joku oli ehkä tullut jo puoli tuntia etukäteen odottamaan ovien aukeamista päästäkseen ensimmäisenä asioimaan. Jonossa seistessäni joku tuli kysymään millä asialla olin. Varmisti, että olin jonossa oikeaan aikaan. Hyvää palvelua kaiketi, mutta minulle se viesti lähinnä loputtomista ruuhkista ja yrityksistä karsia niitä.

En tiedä mitä tapahtuu jatkossa. Ehkä saan korvauksia, ehkä en. Ainakin minulla on tiedossa jonkinlainen tilinauha kuukauden sisällä, mikä on sinänsä lohdullista.Voipi olla, että työnhaku ajaa jatkossa yhä pidempien matkojen päähän. Olen aina ajatellut, että minähän en ala ajamaan tuntia, tai ainakaan kahta, pääastäkseni työpisteelleni. Kohta joudun varmaan muuttamaan mieltäni. En kyllä todellakaan iloitse asiasta. Millaista elämää se on, jos vapaa-aikaa jää lopulta vain kolme tuntia tai vaihtoehtoisesti yöunien pituus on samaa luokkaa? Valitettavan monen elämää varmastikin, mutta minä en moista arkea kaipaa. Minä nautin kotona olemisesta ja harrastamisesta. Elämäni olisi huomattavasti köyhempää ilman säännöllistä kuntoilua ja neulomista tv:n äärellä. Ehkä edessä onkin siis muutto työn perässä? Aika näyttää, kuten aina.

Pojat ovat poikia, ja tytöt ovat tyttöjä?

Olen viettänyt viimeiset kaksi viikonloppua juhlien minun ja mieheni yhteisten ystävien elämän merkkipaaluja. Minulla on tapana istua mieheni ja hänen ystäviensä seurassa sen sijaan, että menisin siihen niin sanottuun naisten pöytään keskustelemaan niin kutsutuista naisten asioista. Teen näin pääasiassa siksi, että mieheni ystävät ovat minulle joukosta tutuimpia, mutta myös siksi, että pyrin tietoisesti rikkomaan sitä juhlissa niin tyypillistä asetelmaa, jossa miehet keskustelevat yhtenä joukkona toisessa huoneessa naisten kerääntyessä toiseen huoneeseen. Useimmiten joudun tylsistymään tuntikausia miesten autojuttuja kuunnellessani. Suurin osa niistä menee yli ymmärrykseni, mutta vuosien kuluessa olen myös oppinut autoista näiden keskustelujen avulla, ja siksi alkanut myös ymmärtää, mistä puhutaan. En tietenkään voi kirjoittamattomien sääntöjen vuoksi osallistua näihin keskusteluihin, eiväthän naiset mitään autoista tiedä, joten olen tyytynyt passiivisen kuuntelijan rooliin, kun puhe siirtyy kulkupeleihin. Eli, kuten jo todettua, suurimmaksi osaksi iltaa.

Olen miesseurassa päässyt kuitenkin myös kuuntelemaan miesten juttuja puolisoistaan ja naisista ylipäänsä. Viime lauantaina yllätyin huomatessani, että kyllä minunkin mieheni kavereidensa kanssa harrastaa hurttia huumoria ja alapäävitsejä. Aiemmin miehet olivat selvästi sensuroineet puhettaan minun läsnäollessani. Se ei kuitenkaan ole se ilmiö, joka innoitti minut tänään palaamaan blogini ääreen. Syy kirjoitteluuni on miesten karkeat yleistykset naissukupuolesta. Huomasin viikonlopun kuluessa, että miehet tekevät päätelmiä naisista vain oman puolisonsa käyttäytymisen perusteella. Jos Maijalla on tapana nalkuttaa turhista, niin tottakai kaikki muutkin naiset tekevät niin. Jos Pirkko ei halua kuunnella musiikkia autossa, ei kukaan muukaan nainen niin halua tehdä. Ja annas olla, jos erehdyt kysäisemään mieheltäsi, missä hän viipyi niin kauan lähtiessään hakemaan juotavaa parvekkeelta, niin tottakai olet heti mustasukkainen sekopää, joka pitää lukua miehensä jokaisesta askeleesta. Miesten kokemukset naisista rajoittuvat omaan kumppaniin. Seuraavaksi minun täytynee liittyä naisseurueeseen tarkastellakseni, ovatko naisten kokemukset miehistä yhtä rajoittuneita.

Varmaankin, jos juhlissa enemmän viettäisimme aikaa sekaporukoissa, naiset ja miehet yhteisen pöydän ympärillä, olisi käsityksemme vastakkaisesta sukupuolesta erilainen. Itse kun rikon sosiaalisia normeja muodostamalla ystävyyssuhteita sekä naisten että miesten kanssa, koen kohtaavani jokaisen ihmisen enemmän omana persoonanaan kuin miehenä tai naisena. Jostain syystä yhteiskuntamme sallii vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa keskustelun vain sinkuille. Parisuhteessa olevien kuuluu jakautua vaimoihin ja miehiin, kerääntyä omiin pöytiinsä ja keskustella lapsista ja autoista.

Olen useasti huomannut mieheni ystävien oudoksuvan läsnäoloani heidän äijäkerhoissaan. Osa heistä on oppinut pitämään minusta, osa koittaa selvästi karkottaa minut naisseuraan toinen toistaan törkeämmillä jutuilla. Jälkimmäisten harmiksi, en pelästy niin helposti, enkä suinkaan aio perääntyä joukosta jatkossakaan. Olen ottanut henkilökohtaiseksi tavoitteekseni saada edes jonkun noista miehistä joskus avautumaan minulle asioista, joista he eivät ehkä uskaltaisi miehelleni puhua, koska se olisi epämiehekästä. En ehkä koskaan onnistu, sillä suuri osa miehistä näyttää vaivaantuvan suuresti tilanteissa, joissa heidän pitäisi jutella kahden kanssani. Minä kuitenkin uskon, että me kaikki tarvitsisimme sekä mies- että naistuttavia siviilisäädystä tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Mutta ehkä tämä ei ole mahdollista, kun sanotaan etteivät miehet osaa olla naisten kanssa vain kavereita? Olisipa hienoa, jos pääsisin tämän asian jäljille... Mitä muut naiset ovat, jos heitä ei voi pitää kavereina? Olemmeko me vain kavereiden puolisoita? Kavereita vaimolle? Tutkimustyö jatkuu.

Työttömyys

Niin, nyt joudunkin jonkin aikaa kertomaan nuoren naisen elämästä työttömänä, työelämän sijaan. Määräaikainen työsuhteeni päättyi maanantaina, eikä työnantaja pystynyt tarjoamaan minulle jatkosopimusta. Firmalla menee huonosti.

Uutisista päätellen työnantajani ei ole ainoa. Tuntuu, että vähintään joka toinen päivä uutisoidaan jonkun firman konkurssista tai suurista yt-neuvotteluista. Työpaikkoja katoaa satoja, eikä uusia tunnu syntyvän. Hiukan hirvittää liittyä tuon kasvavan jonon jatkoksi kilpailemaan niistä vähistä töistä, joita yrityksillä on tarjota. Hain viimeksi johdon sihteerin paikkaa tunnetussa yrityksessä. Hakijoita oli kuulemma yhteensä 114. Itse en päässyt edes haastatteluun asti, vaikka kokemusta vastaavista hommista on, eikä papereissakaan ole haukkumista. Vaikuttaa siltä, että laman vaikutukset alkavat Suomessa näkyä toden teolla vasta nyt, vaikka virallisesti huonojen aikojen pitäisi olla jo takana päin.

Asiaa ei auttane se, että Suomen lippulaivayrityksiä myydään ulkomaille, tai se, että niiden brändin arvo romahdutetaan huonolla mediajulkisuudella. Harmittaa Marimekon puolesta, kun plagiointisyytteitä satelee joka puolelta. Osa on tietysti ollut aiheellisiakin, mutta tavallisen kuluttajan silmissä yksi mätä muna pilaa koko yrityksen maineen. Kaduilla kuulee jo letkautuksia uusimpien printtien alkuperästä. Jos Nokia-menetysten jälkeen katoaa vielä Marimekonkin vientiarvo, mitä Suomelle enää jää tarjottavaksi maailmanmarkkinoille? Suomalaisten olisi syytä varoa lisäämästä vettä myllyyn vitsailuillaan.

Omaa työnhakuani vaikeuttaa tilanteen vakavuuden arviointi. Onko työtilanne niin huono, että pitää ottaa vaikkapa siivoojan työ kiitollisena vastaan, vaikkei se millään laatua vastaa omaa koulutus- tai osaamistasoa? Mihin vetää raja? Kannattaako jokaista silmiin osuvaa paikkaa hakea, ja millainen tarjous kannattaa ottaa vastaan?  Vaikeaa on. Taloudellinen epävarmuus koskettaa nyt minuakin.