Parempaa palvelua

Luin tuoreen Asiakkaan aikakausi -kirjan, jonka ovat kirjoittaneet Janne Löytänä ja Kari Korkiakoski. Kirja on julkaistu viime vuoden lopussa, kustantajana Talentum. Teos esittää nimensä mukaisesti meidän siirtyneen aiemmasta tietoyhteiskunnasta asiakkaan aikakaudelle. Enää tärkeintä ei ole hankkia uusimmat ja hienoimmat IT-järjestelmät - niitä pidetään jo itsestäänselvyyksinä - nyt on aika keskittyä asiakkaisiin ja heidän tarpeisiinsa. Asiakaspalvelusta, tai Löytänän ja Korkiakosken sanoin asiakaskokemuksen tarjoamisesta, on tullut se merkittävin kilpailutekijä markkinoilla. Asiakaslähtöisyydestä tulee tehdä osa yrityskulttuuria; sen merkitystä tulee korostaa organisaation kaikilla portailla, jotta jokainen työntekijä ymmärtää sen merkityksen.


Kirja on oikein hyvä ja ajankohtainen, myös helppolukuinen. Suosittelen kaikille asiakaspalvelutyötä tekeville, siis suunnilleen jokaiselle työelämässä mukana olevalle. Minut kirja sai havainnoimaan entistä tarkemmin saamaani palvelua eri tahoilla. Huomasin, että usein, vaikka palvelu sinällään olisi ihan hyvää, asiakaspalvelijan kielteinen asenne saattaa silti tulla korulauseiden takaa läpi. Seuraavassa esimerkkejä tällaisista tilanteista.


Vaatekaupassa olin ostamassa ohuita sukkia avokkaiden kanssa käytettäväksi. Kassajonossa huomasin, että sukkakankaassa oli pieniä virheitä. Pyysin saada toisen parin, koska kokemukseni mukaan huomaamatonkin virhe voi käytössä johtaa tuotteen rikkoutumiseen. Kassamyyjä kyllä ystävällisesti lupasi minulle uudet sukat, mutta hänen ilmeensä viesti: "Hemmetin nipottaja-mulkku, ihan ehjät sukat ne on..." Hmm, yritys tuskin halusi jättää itsestään tällaisen mielikuvan.


Kahvilan tiskillä minun oli vaikea valita, mitä ottaisin. Tauluille oli kirjattu toinen toistaan herkullisemmalta kuulostavia vaihtoehtoja. Sen sijaan, että asiakaspalvelija olisi tarttunut tilaisuuteen palvella, vaikkapa suosittelemalla jotakin, hän päättikin kurtistella kulmiaan ärtyneesti. Viesti tuntui olevan: "Mene muualle juomaan kahvisi, on tässä muitakin jonossa". En tuntenut itseäni tervetulleeksi.


Kampaamossa koitin varata aikaa hiustenvärjäykseen. Kyselin erilaisista värjäystavoista, kun minulla on ollut ongelmia hiuspohjan kanssa. Kampaaja päätti myydä ei-oota. Hänen vastauksensa viestivät riittämättömästä ammattitaidosta ja haluttomuudesta palvella. Päätin mennä toiseen kampaamoon, jossa minua ymmärrettiin ja PALVELTIIN. Kirosin hiljaa itsekseni sitä, että olin sattunut saamaan lahjakortin juuri epäammattimaiseen paikkaan. Saamani vastaanotto oli niin ynseä, etten haluaisi enää mennä kyseiseen paikkaan normaalioloissakaan.


Hampurilaisravintolassa olin tilaamassa normaalikokoista ateriaa ja jälkiruuaksi pehmiksen. Kassamyyjä palveli kohteliaasti, mutta samalla hän katsoi minua arvostelevasti: "Ai näin paljon meinasit syödä tätä moskaa tänään, no kohta se on vyötäröllä". Eikö olekin hullua, että jouduin tilanteeseen, jossa minun olisi pitänyt puolustella myyjälle haluani nauttia heidän tuotteistaan?


Kaikissa näissä tilanteissa asiakaspalvelijalla oli mahdollisuus tehdä minusta yrityksen suosittelija, mitä Löytänä ja Korkiakoski kovasti peräänkuuluttavat kirjassaan. Yritys tarvitsee suosittelijoita menestyäkseen, ei arvostelijoita. Kuvaamissani kohtaamisissa kävi päin vastoin: minusta tuli yrityksen arvostelija, enkä aio asioida kaikissa liikkeissä toistamiseen. Yritys menetti rahaa huonon palvelun vuoksi. Ja tällä kertaa vika oli nimenomaan asiakaspalvelijoissa asenteineen. Juuri siksi Löytänä ja Korkiakoski ovat niin oikeassa puhuessaan yrityskulttuurin ja rekrytoinnin tärkeydestä. Sopiva ihminen sopivilla ohjeistuksilla olisi saanut aikaan aivan erilaisia lopputuloksia. Saattaisin nyt kertoa, kuinka hyvää palvelua sainkaan, sen sijaan, että kritisoin sitä.

Pikkujoulut Mad menin hengessä

Työ ja arki ovat taas imaisseet mukaansa useaksi kuukaudeksi, enkä ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Ei sillä, että mitään kovin mainittavaa olisi tapahtunutkaan. Toimiston arki kun on pääasiassa rutiinien täyttämää puurtamista päivästä toiseen. Poikkeuksena sääntöön osallistuin firman pikkujouluihin. Pääsin seuraamaan sivusta kuinka mieskollegojeni sivistys karisi drinkki drinkiltä. Käytän tätä nyt aasinsiltana päivän aiheeseeni.


Sain pyhien aikana katsottua Mad menin ensimmäisen tuotantokauden kokonaisuudessaan (myönnän olevani ajastani jäljessä, onhan sarjaa ilmestynyt jo kokonaiset seitsemän tuotantokautta...). Mikäli joku muukin on ollut tähän päivään saakka pimennossa tästä palkitusta draamasarjasta, niin kyseessähän on amerikkalainen tv-sarja, joka sijoittuu 1960-luvun New Yorkiin. Sarjan keskiössä on mainostoimisto Sterling & Cooper ja heidän suuri kykynsä mainosmies Donald Draper. Sarja kuvaa 60-luvun avoimen seksististä toimistokulttuuria ja toisaalta sukupuoliroolien muuttumista. Itse näin 1. tuotantokaudella lähinnä sovinismin kukkivan ja sekös sai verenpaineeni nousemaan hetkittäin...


Minun kuulemani ja kokemani mukaan tuo menneiden aikojen seksismi ei ole vielä täysin kadonnut tämän päivän toimistoista. Ja miksi olisikaan? Onhan osa 60-luvun sovinisteista edelleen mukana työelämässä, ja sitäkin useampi mies on saanut oppinsa noilta vanhemmilta konkareilta. Ei siitä 60-luvusta nyt niin kauan vielä ole...


Mad menissä kuvataan paljon karuja tilanteita, joissa naisia esineellistetään ja väheksytään. (Jatkossa hiukan juonipaljastuksia..) Eräässä jaksossa toimiston naiset kutsutaan brain storming -tilaisuuteen, jossa tarkoituksena on arvioida uutta huulipunasarjaa. Kuulostaa hyvältä vai? Naisiakin kuullaan? No ei, toimiston miehet istuvat peililasin takana viereisessä huoneessa ja arvostelevat pahaa-aavistamattomien naisten ulkonäköä. Toisessa jaksossa Donin vaimo Betty haluaisi palata työuralleen mallina, kun hänelle tarjoutuu siihen tilaisuus. Don esittää hyväksyvänsä asian, mutta tuhoaakin sitten vaimon mahdollisuudet uralle yhdellä puhelinsoitolla tämän seläntakana. Sitten on vielä sihteerien alushousujen katselua työporukan pippaloissa, yhden sihteerin lihomisesta huomauttelua, salasuhteita, työkaverin vaimon lähentelyä, naisten osaamisen vähättelyä... Ja mainoskasvojen castingeissa tärkeintä on naisten ulkonäkö, no niin kai se on nykyäänkin, mutta sen lisäksi mallien odotetaan harrastavan seksiä uusien työnantajiensa kanssa. Ja niin odotetaan sihteerienkin tekevän... Sihteerien tehtäviin näyttää konekirjoituksen lisäksi kuuluneen mieskollegojen (= esimiesten) työpaikkavaimona toimiminen. Sterling & Cooperilla sihteerin ammattitaitoon kuuluu oleellisena osana kyky miellyttää silmää, tuoda flirttiä työpäivään ja täyttää kaikki tarpeet vesilasien tuomisesta seksiin työpäivän lomassa...

Sarja on lukuisia kertoja saanut kylmät väreet kulkemaan ihollani. En todellakaan olisi kuuna päivänä ryhtynyt sihteerin hommiin, jos olisin katsonut tätä tv-sarjaa jo ennen opiskelemaan hakemistani. Vasta nyt ymmärrän, miksi sihteerejä pyritään tänä päivänä kutsumaan assistenteiksi. Ammattinimike sihteeri on saanut niin seksistisen kaiun vuosien varrella. Joku nyt tietenkin ajattelee, että "Pöh, sehän on vain fiktiota!", mutta koitan tässä kovasti ilmaista, että ei se ole. Edelleen miehet esittävät kunnioittavansa naiskollegoitaan samalla, kun arvioivat heidän persettään. Edelleen sihteerin tehtävänä on keittää kahvit palavereihin ja huolehtia, että tärkeillä herroilla on mukavat oltavat. Edelleen naisille flirttaillaan töissä ja edelleen heidän odotetaan olevan kiitollisia saamastaan huomiosta. Edelleen miesten näkemyksiä arvostetaan enemmän kuin naisten. Edelleen naiskollegojen toivotaan olevan halukkaita seksuaaliseen kanssakäymiseen, ainakin kerran vuodessa...

Mistä pääsenkin taas takaisin niihin firman pikkujouluihin. Olin jo aiemmin työpäivien kuluessa kuullut miesväen harrastavan tuhmia vitsejä naisten läsnäollessa, ja silloin kun heidän läsnäoloaan ei ole huomattu, ja olenhan jo kertonut esimieheni tuijottelusta ym. Elin silti siinä uskossa, että työyhteisössämme vallitsee hyvä yhteishenki, ja että naisia kunnioitetaan huonosta huumorista huolimatta. Olinpas sinisilmäinen. Pikkujouluissa todellisuus paljastui. Ensimmäisten lasillisten jälkeen miesten katseet suuntautuivat naapuripöydässä istuneisiin naisiin, jotka olivat osa jonkun muun firman pikkujouluseuruetta. Erästä kaunista naista kutsuttiin hyvin arvostavasti "uljaaksi mustaksi" tumman asustuksensa vuoksi... Seuraavien lasillisten jälkeen huomiota alettiin kohdistaa lähempänä istuviin naisiin. Työkaverini kaulakorua kommentoitiin, olisi kuulemma pitänyt päästä lähemmäs tarkastelemaan... Puheista siirryttiin sitten lähentelyyn. Keskustelujen lomassa nojauduttiin lähemmäs ja nostettiin kättä olalle, puolihuolimattomasti kosketettiin rintakehää... Jatkoille siirryttäessä alkoikin sitten jo sadella vitsailuksi naamioituja suoria ehdotuksia siirtymisestä takahuoneen puolelle. Tämä tyyli jatkuikin sitten oletettavasti koko illan. Itse päätin poistua siinä vaiheessa, kun pöytäseurueessani alettiin puhua siitä, kuka mahtoi olla joukon kaunein daami...

Kokemukseni vastannee kutakuinkin jokaisen naisen kokemuksia firman vuotuisista pippaloista. Joku saattaa olla ihan tyytyväinen tilanteeseen, nauttia saamastaan huomiosta ja mahdollisuudesta löytää säpinää työpaikalta. Itse kaipaisin asialinjalla pysymistä, ja niin varmasti moni muukin. Olenpa kuullut sellaisenkin tarinan pikkujouluista, että naisassistentti sai myyntimieheltä nyrkin silmäänsä, kun ei ollut lämmennyt tämän iskuyrityksille. Tapaus voisi hyvinkin olla kohtaus Mad menistä, ihan niinkuin omatkin pikkujoulukokemukseni.

Triangelit

Koko kesä tässä on mennyt ohi, kun on kokopäiväisesti tehnyt töitä. Enpä olisi uskonut tekeväni kesätöitä vielä valmistumiseni jälkeenkin, mutta niin siinä sitten kävi. Superhelteet olen saanut kärsiä Neuvostoliiton aikaisessa betonikonttorissa (tai kasvihuoneessa, miten sitä nyt sitten haluaa kutsua..) sen sijaan, että olisin nauttinut lomailijoiden kanssa lämpimistä rantavesistä uusissa bikineissäni. Kesätyöpaikka tuntui lottovoitolta pitkällisen työnhakuprosessin jälkeen. Vihdoin tiedossa oli taas riittävästi rahaa elämiseen, ja vähän nauttimiseenkin. Onnetar lienee minulle yhä suosiollinen, sillä työurani yrityksessä jatkuu vielä kesän jälkeenkin. Pääsen siis taas raportoimaan toimistotyön ihanuuksista ja kamaluuksista.


Tällä kertaa valitsin aiheekseni triangelit. Enkä nyt suinkaan tarkoita mitään kahvihuoneen kolmiodraamoja, vaan sitä suloista jatkumoa, jolla miespuolisen esimieheni silmät kulkevat kasvoistani ensin toiseen rintaani, sitten toiseen, ja lopulta taas kasvoihini. Tämän triangelin helisevät sulosoinnut taustoittavat lähes jokaista käymäämme keskustelua. Aluksi vielä kiivaampina kuin nykyään. Kaipa sitä tuohonkin levyyn joskus kyllästyy. Nuoresta lihasta tulee osa työpaikan maisemaa, eikä se enää herätä niin suurta levottomuutta esimiesparkani sisimmässä.


Jonkinlaista levottomuutta kurvini tuntuvat aiheuttavan myös anopilleni. Aina tavatessamme koen olevani skannauksen kohteena. Anoppi vilkuilee vyötäröäni lapsenlapsen toivossa. Kuka tietää, miksi hän vilkuilee niin ahkerasti myös hiuksiani, vaatteitani ja asusteitani... Onneksi hän muistaa usein myös kommentoida ulkonäköäni, etteivät hänen ajatuksensa aina jää arvoitukseksi. On hyvä, että hän ilmaisee mielipiteensä myös puolisoni ulkonäöstä, että pysymme kartalla niistäkin aatoksista. Varsinkin silloin, kun puolisoni on nääntymässä nälkään, ja se on jäänyt minulta huomaamatta, tai jos hän on erehdyksessä pukenut päälleen minulta saamansa puseron. Koristeeksihan minä olin sen tietenkin tarkoittanut!


Ehkäpä minun pitää joskus kysäistä esimieheltänikin, mitä hän tuumaa ulkonäöstäni. Saattaisin saada hyviä pukeutumisvinkkejä tai kehuja kaulakoruistani. Tai ainakin saisin sen riivatun triangelin kilkkeen vaihdettua johonkin toiseen säveleen.

Me markkinoinnin uhrit

Pitkän aikaa on kulunut ja siinä ajassa olen ehtinyt havainnoimaan markkinoinnin hurjaa kasvua kaikissa medioissa. Jos mainontaa ennenkin oli paljon, nyt sitä on aivan järkyttävän paljon. Tv-elokuvien katselusta on tullut uuvuttava kokemus. Mainoskatkojen pituus on tuplattu, ja mainoksia näytetään noin kolme kertaa tunnissa. Parin tunnin elokuvaa katsoessa tämä tarkoittaa sitä, että katselutuokio venyy kolmetuntiseksi ja siksi sunnuntai-illan elokuvat jäävät usein katsomatta. Maanantaina kun on muutenkin vaikea nousta ylös ja ehtiä ajoissa töihin. Ja kun tämä tunnin mainospläjäys katkoilla ei enää edes riitä, vaan sen lisäksi on pitänyt laittaa vilkkuvia mainoskuvia elokuvan päällekin. Ärsyttävintä näissä mainoskuvissa on niiden koko. Mainokset eivät ole vain pieniä logoja televisioruudun yläkulmassa, ne tuntuvat peittävän puolet tv-ruudusta. Ja sitten harmitellaan, kun ihmiset lataavat elokuvansa laittomasti netistä.

Moni on varmaan huomannut myös sähköpostin mainostulvan kasvaneen. Sähköpostiosoitetta kysytään nykään käytännössä jokaisessa arvonta- ja jäenyyslomakkeessa ja sitten email on tukossa kaiken maailman kuukausikirjeistä ja erikoistarjouksista. Tämän lisäksi on alettu panostaa yhä enemmän kanta-asiakasjärjestelmiin ja kohdennettuun markkinointiin. Valtaosa meistä on joutunut esimerkiksi S-ryhmän kasvavan ostohistorian seuraamisen uhriksi. Yhä useampi kauppaketju tarjoaa mahdollisuutta tilata itseä kiinnostavat mainokset puhelimeen tai sähköpostiin. On tästä ehkä jotain hyötyäkin, mutta varmasti sitä lopulta vain ostaa enemmän kuin olisi ilman tarjousviestiä ostanut. Siihenhän tämä markkinointitaktiikka perustuu.

Lisämyyntiä tehdään muullakin tavalla kuin kohdennetulla markkinoinnilla. Oletko huomannut, että höylätessässi jonkun liikkeen kanta-asiakaskorttia kassalla, saat pian mainospostia kyseisestä putiikista? Ostavaa asiakasta kannustetaan ostamaan lisää. Itsekin olen tähän vipuun mennyt jo useamman kerran. Onhan se kivaa kun saa lempivaatekaupastaan alennuskuponkeja, mutta tarvitsinko todella kolme paria housuja juuri nyt? Vielä härskimpää lisämyyntiä harrastetaan pikaruokaketjuissa. Tehdessäsi tilaustasi, sinulle tarjotaan lisätäytteitä ja -mausteita jos jonkinlaisia. Asiakaspalvelijat vain unohtavat mainita, että nämä lisukkeet veloitetaan erikseen. Huoleton ruokailija maksaa huomaamattaan muutaman euron enemmän jokaisesta ateriastaan.

Toivon totisesti, että tämän mainostulva lähivuosina kääntyy laskuun. Koen suunnatonta informaatioähkyä saadessani perinteistä mainospostia postilaatikon täydeltä ainakin kolme kertaa viikossa ja sulkiessani kymmeniä popup-mainoksia verkkosivuilta päivittäin lukiessani uutisia, sähköpostiani tai vaikkapa tarkastellessani kuluvan viikon sääennusteita sosiaalisen median palveluista puhumattakaan. Television katselu ja radion kuuntelu on vuosi vuodelta ikävämpää, kun siitä ilosta joutuu maksamaankin, ja sitten puolet ajasta saa kuunnella iskeviä mainoslauseita ja tekopirteitä rallatuksia. Sama tuska on edessä elokuvateattereissakin. Tulevien ensi-iltojen trailereita nyt vielä katselisikin, mutta kun enemmistö teatterimainonnastakin on nykyään niitä telkkarin rallatuksia, niin elokuvan alkua edeltää varsin puuduttava odotus. Mainonnalta en säästynyt pankissakaan. Ei tyydytty tarjoamaan omia palveluita, vaan mainostettiin vielä muidenkin palveluntarjoajien älypuhelinsovelluksia. Pitää oikein huokaista tätä kirjoittaessakin.

Paremmat puoliskot

Aloin yhtenä päivänä pohtia, että miksi naisia tavataan kutsua kauniimmaksi puoliskoksi tai sitten paremmaksi puoliskoksi, jota tosin käytetään nykyään miehistäkin toisinaan. Naisia pidetän yleisesti ottaen miehiä kauniimpina. Mietitäänpä hetki, miten tämä kauneus on saatu aikaan... Naisethan kulkevat ensinnäkin suurinpiirtein aina meikattuna ja laitettuna. Miehet eivät käytä esim. peitevoidetta piilottaakseen tummat silmänalusensa, tai meikkivoidetta tasoittamaan ihon sävyä. He eivät sipaise puuteria nenänpäähänsä vähentääkseen kiiltoa tai pukeudu muotoileviin alushousuihin piilottaakseen pienen pömppövatsansa... Herätkää naiset, kauneutemme on keinotekoista ja arvonimemme petoksella hankittu.

Eikö olekin totta, että miesten kasvot ovat aivan yhtä kauniit riippumatta siitä, onko heillä jalassaan verkkarit vai puvunhousut? Päteekö tämä naisiin? Ei, ellei nainen ole sitten viitsinyt meikata kasvojaan ja harjata hiuksiaan kotoilua vartenkin.

Koska olette kuulleet vitsailua siitä, kuinka mies ei yhteistä yötä seuranneena aamuna ollutkaan yhtä ihana kuin edellisenä iltana? (jos nyt ei huomioida alkoholin osuutta asiaan) Miehet eivät nuku suhteen alussa meikit naamassa...

Joku muukin on varmaan kuullut vanhempien sukupolvien ohjeen siitä, miten vaimon ei tule näyttää samalta kuin aamulla miehen tullessa töistä kotiin?

Minusta on epäreilua, että miehet saavat toteuttaa luonnollisen kauneuden ihanteita samalla kun naisten odotetaan maalaavan kehonsa päästä varpaisiin näyttääkseen viehättävämmiltä. Naiset eivät vaadi miehiä piilottamaan kasvojaan meikkikerroksen alle. Eivät miehetkään taida yleensä vaatia naista meikkaamaan, mutta eivätkö he kohtelekin naista eri tavalla riippuen siitä, onko tämä laittautunut vai ei? Itse olen ainakin kokenut sen vaikuttavan asiaan. Ikäkin vaikuttaa odotuksiin. Ihotautilääkäri kehotti minua kerran luopumaan meikkaamisesta, kun minulla oli allergista ihottumaa kasvoissa. Hänen mielestään nuoren naisen ei tarvitse meikata. Mutta vanhemman sitten tarvitsee?

Taas voidaan pohtia sitä, ovatko nämä normit miesten, naisten vai kauneusbisneksen aiheuttamia ilmentymiä. Olen itsekin kosmetiikan orja, en ole säästynyt tältä kiroukselta, mutta haluaisin taistella naisten verkkarioikeuksien puolesta. Ei ole reilua, ettei nainen saa nauttia luonnonkauneudestaan edes kotona ilman, että joku alkaa syyllistää siitä. Jos miehille itsestään huolehtimisen määritelmän täyttämiseen riittää hyvä hygienia ja parranajo, niin miksei naisillekin voisi joskus riittää kainaloiden sheivaus ja suihku? En halua tukkia ihohuokosiani 24/7.

Palatakseni vielä parempiin puoliskoihin, on minun rehellisyyden nimessä todettava, että jos minut ja puolisoni pistetään rinnakkain luonnontilassa, en minä olisi mielestäni se parempi puolisko. Mies voi olla kauniimpi/komeampi kuin nainen. Emme vain anna sen näkyä.

Eläkkeelle ehtii haudassakin?

Juttelin viikonloppuna anoppini kanssa, joka on vasta päässyt aloittelemaan eläkkeellä oloa, vaikka ikää on jo lähemmäs 70 vuotta. Yrittäjän uraa ei ole ollut helppo lopettaa, vaikka voimat ovatkin olleet vähissä jo pitkään. Anoppi koki selvästi syyllisyyttä eläkkeelle jäämisestään, vaikka hänellä tietenkin on siihen täysi oikeus, ja olisi ollut jo useamman vuoden ajan. Pääsyy eläkkeen viivästymiseen on ollut aviomies suurine suunnitelmineen. Appiukko ei millään tahtoisi nauttia eläkepäivistä. Hänestä miehen tulisi mennä kunniakkaasti työn ääreltä hautaan. Tämä asenne on johtanut vaimon syyllistämiseen eläkehaaveilusta, ja nyt sitten anopin kokemaan häpeään siitä, että on luopunut työnteosta.

Anoppilassa on pitkään tehty töitä jaksamisen äärirajoilla. Kaikista tehtävistä ei ole enää selvitykään yksin, vaan apuun on pitänyt kutsua jälkikasvua, joka ei tietenkään ole ollut kovin innoissaan siitä, että omien töiden lisäksi pitää vielä auttaa vanhempia, jotka eivät ymmärrä lopettaa työuraansa ajoissa. Sitten ne työt lopetetaan, kun ei kerta kaikkiaan enää selvitä niiden tekemisestä.

Tämän tapahtumaketjun seuraaminen on saanut minut ajattelemaan sitä, miksi poliitikkomme pyrkivät koko ajan nostamaan eläkeikää. Tavoitteet työurien pidentämisestä kohdistetaan edelleen pääasiassa vanhoihin ihmisiin, vaikka jo pitkään on keskusteltu kasvavasta nuorisotyöttömyydestä. Olen lukenut poliitikkojen puheita aiheesta "työuria tulisi pidentää molemmista päistä", mutta koskaan en ole lukenut yhtäkään konkreettista ehdotusta nuorisotyöttömyyden vähentämiseksi. Joku joskus heittää jonkin pienen ajatuksen ilmaan, ja se sitten unohdetaan pian, kun lehdistö pääsee päivittelemään eläkeiän nostamista.

Minusta vanhat ja väsyneet ihmiset tulisi päästää ansaitsemalleen eläkkeelle inhimillisellä aikataululla. Onko siinä mitään järkeä nostaa eläkeikää, kun jo nyt niin moni jää varhaiseläkkeelle sairastumisten takia? Työelämä on kuluttavaa. Minäkin sen jo tiedän, vaikkei työkokemusta olekaan kuin vasta kuin kuuden vuoden ajalta. Työ väsyttää ja verottaa voimia. Ei siihen vanhuuden väsymykseen edes tarvita mitään erityisiä vaivoja, kyllä sitä väsyy työhön muutenkin. Onko siis järkevää pitää nuoria koulutettuja ihmisiä työttömyyskortistossa samalla kun työuransa loppupäässä olevat työskentelevät hampaat irvessä kohti sitä odotettua syntymäpäivää, jonka jälkeen on sallittua jättää hommat muiden tehtäväksi? Minusta ei ole.

Työelämä ei suosi nuoria. Usein työnantajat tuntuvat ajattelevan, että jos on nuori, on automaattisesti kelvollinen vain kahvinkeittoon ja papereiden järjestelyyn. Nuoria pidetään epäkypsinä, epäluotettavina, kokemattomina ja taitamattomina. Kyllä he sitä joskus ovatkin, mutta miten tilanne voi koskaan muuttua, jossei ensimmäistäkään tilaisuutta tarjota? Minulla on erittäin positiivisia kokemuksia oppilaitosten ja yritysten välisestä yhteistyöstä. Opiskelijatkin ovat erittäin kykeneviä tuottamaan hyvää työnjälkeä, ja useimmiten he ovat valmiita tekemään sen maksutta, kun jokaisesta projektista saa opintopisteitä. Käytännön tehtävien suorittaminen on lisäksi mielekkäämpää kuin pelkkä teoriaopiskelu luentosalissa. Nuoret tarjoavat yrityksille tuoreen näkökulman asioihin. Liian moni yritys jää ajasta jälkeen kangistumalla kaavoihinsa. Yhteys nuoriin pitää toiminnan nykyaikaisena. Jos olisin poliitikko, velvoittaisin vähintäänkin keskisuuret ja suuret yritykset toteuttamaan vuosittain yhden opiskelijaprojektin. Opiskelijat saisivat käytännön työkokemusta ja kontakteja jo koulussa, yrittäjät saisivat ilmaisen työpanoksen, uusia ideoita ja ensikontaktin tulevaisuuden lupauksiin. Win-win situation?

Yhteistyö yritysten kanssa voisi olla paitsi projekteja, myös mentorointia. Meillä on oppisopimuskoulutusta, mutta se on valitettavan pienimuotoista. Eikö olisikin kätevää, jos eläkkeelle jäävä työntekijä voisi itse kouluttaa nuoren seuraajansa? Varmasti tehokkaampi systeemi, kuin nykyinen "aloitat kahvinkeittäjänä, ja joskus kymmenen vuoden sisällä pääset urallasi eteenpäin". Työntekijöiden perehdytys toteutuu minun kokemukseni mukaan surkeasti, ja varsinkin nuorten kohdalla, koska heille ei haluta antaa liikaa tietoa tai vastuuta. Lisäämällä nuorten koulutusta suoraan työpaikoilla, saataisiin työt tehokkaammin siirrettyä nuoremmille sukupolville vanhempien eläköityessä. Tämä nyt tietysti vaatii taas kaikenlaisia rakenteellisia muutoksia, jotka tuskin tapahtuvat ennen minun eläkepäiviäni, mutta se on ajatus?

Haluaisin suoda anopilleni mukavat eläkepäivät, ilman sitä kalvavaa syyllisyyttä, joka häntä nyt vaivaa. Ja haluaisin itse työllistyä. Toivottavasti se jonakin päivänä on mahdollista.

Vapaa-aika

Tässähän onkin vierähtänyt tovi viimeisestä kirjoittelutuokiosta. Vuodenvaihteen pyhät ovat pitäneet kiireisenä, työelämä ei niinkään. Nyt kun herkuttelut ja lekottelut ovat taas takana päin ja on aika toden teolla tarttua töihin niin työpaikalla kuin kuntosalillakin, katsoin aiheelliseksi palata myös blogini pariin.

Kuten todettu, töissä minulla ei vielä ole ollut erityisemmin kiireitä, joten ajankohtaisien kokemusteni sijaan ajattelin koota pidemmän ajan kokemuksiani työelämästä Työaika - sanaston muotoon. Ehkä tästä tulee toistuva ilmiö? Mutta, aloitetaanpa nyt näistä työaikaa käsittelevistä termeistä, jokseenkin kronologisessa järjestyksessä käyttäen työsuhteen elinkaarta viitekehyksenä.

1. Työsuhteen alkaminen

Virallisestihan työsuhde alkaa työsopimuksessa määriteltynä ajankohtana, mutta useimmiten se on käytännössä alkanut jo ennen kuin olet ehtinyt saada nimeäsi paperiin. Työnantajat tykkäävät järjestää epävirallisia testiaikoija, esimerkiksi perehdytyksen nimissä. Tämä on tottakai mahdollista, kun eihän se työsopimuspaperi nyt heti ole valmiina.... tietenkään.

 2. Koeaika

Aika jona uusi työnantajasi ja kollegasi tuijottavat herkeämättä, missä tahdissa työnnät lounasta suuhusi ja mihin lasket käyttämäsi astiat tämän toimenpiteen päätyttyä. Auta armias jos onnistut rikkomaan työyhteisön sanatonta normistoa tänä odservoinnin aikana.

3. Työaika

Virallisesti työaika kattaa työehtosopimuksen määrittelemän sallitun maksimityöajan. Yleisimmin se on kokoaikatöissä sen 7,5 h päivässä ja 37,5 h viikossa, vaikka jokainen meistä tottakai kokee olevansa töissä vähintään 8 h päivässä ja 40 h viikossa. Jostain kumman syystä palkkaa maksetaan kuitenkin noin 2,5 tunnilta vähemmän? (ks. ruokatauko) Työpäivä tuppaa lisäksi alkamaan noin 15 minuuttia ennen virallista työaikaa, ja päättyy toiset 15 minuuttia virallisen työajan jälkeen. Pikaisella laskutoimituksella olemme työpaikalla kuukausittain 11 h 15 min ylimääräistä. Ylimääräistä, koska tämähän on palkatonta työaikaa. Kun otetaan huomioon vielä se viikottainen 2,5 tunnin vähennys, kertyy ylimääräistä jo reilu 20 tuntia... Mutta ei se mitään, koska mehän olemme tähän tottuneet ja se on yleinen käytäntö. Ne ovelat työnantajat.

4. Joustava työaika (myös osa-aikatyö)

Osittain sama asia kuin normaali työaika, mutta tässä työajan muodossa ei ole määritelty tarkkaa viikottaista tai edes päivittäistä työaikaa. Työnantaja ilmoittaa tulevista työvuoroista muistaessaan, ehkä vasta puoli tuntia ennen vuoron alkua. Kotiin pääsee sitten, kun työnantajan tekee mieli lähteä kotiin, tai sitten kun päivän työt on tehty, mutta eihän se varmaan ole niin justiinsa. Kunhan on töitä, eikö niin? Ai vapaa-aikaa? Mitä se on?

5. Ruokatauko

Kyseessä on jokaiselle työntekijälle työehtosopimuksien suoma tunnin hetki omaa aikaa ravinnon äärellä. Niin, lähtökohtaisesti ruokatauko on yleensä 60 minuuttia pitkä. Sopimuksissa vain on sellainen porsaanreikä, että tauko voidaan paikallisesti sopimalla lyhentää puoleen. Moniko meistä kuitenkaan on käynyt asiasta keskustelua työnantajan kanssa? Minun kokemukseni mukaan työnantaja on vain laittanut sopimukseen sen 30 minuuttia tauon pituutta ja asia on ollut sillä selvä. Tämäkin kun on yleinen käytäntö tes:n teksteistä riippumatta. Kun vielä otetaan huomioon se, miten usein ruokatauko keskeytyy puhelimen soidessa tai jonkun panikoivan kollegan tai jopa juttutuulella olevan esimiehen vuoksi, on minusta suuresti kyseenalaista, että lyhennetty ruokataukomme vielä vähennetään palkastakin...

6. Kahvitauko

Näitä 10 - 15 minuutin mittaisia kofeiinin ja nikotiinin nautiskeluhetkiä työntekijöille yleensä suodaan virallisesti kaksi, käytännössä taukoja pidetään yleensä vain yksi. Joka tapauksessa, kyseisten aineiden käyttäjät saavat päivän edetessä kenenkään huomaamatta taukoaikaa kertymään ainakin tuplasti enemmän kuin ne, jotka eivät näitä paheita harrasta. Mutta koska näin on, on yhteisön painostus aineiden käyttöön valtava. Pienessä toimistossa jokaisen kuuluu juoda kahvia, kun se on niin tyhmää keittää vain yksi tai kaksi kuppia kahvia. Jos pitäytyy periaatteissaan ja käyttää kahvitaukonsa terveellisen välipalan nauttimiseen, viettää selvästi toista ruokataukoa, vaikkei aikaa kuluisikaan yhtään sen enempää kuin sallittu 10 minuuttia. Hyi hyi!

7. Määräaikainen työsuhde

Virallisesti kyseessä on määrämittainen työsuhde, jolle täytyy aina löytyä peruste työsopimuksesta. Käytännössä määräaikaisia työsuhteita nykyään ketjutetaan joka puolella, jotta työnantaja saa pääsee halutessaan helposti eroon työntekijästä. On se kumma, miten epävarmoja tilanteet nykyisin ovat... Koskaan ei mene niin hyvin, että olisi uskallusta palkata joku vakituiseksi. Sehän voisi tarkoittaa, että työntekijälle muodostuisi urakehitystä ja hän alkaisi vaatia palkankorotuksia...

8. Toistaiseksi voimassaoleva työsuhde

Menneiden vuosien jäänne. Muisto ajasta, jolloin ihmisellä vielä oli selkeä ura ja asema yrityksessä. Nykyään hyvin harvinainen.

9. Työsuhteen päättyminen

No, joko työsuhteesi päättyy määräaikaisuuteensa tai sitten mennään irtisanomis-/irtisanoutumisaikojen puitteissa. Työsuhteen päättäminen tapahtuu harvoin selkeästi. Määräaikainen työsuhde kun voi nykyään olla vain "tilanteet muuttuu" -pohjainen sopimus, jolloin ei voi olla aivan varma siitä, että työt tosiaan loppuvat ilmoitettuna päivänä. Irtisanoutuessa noudatetaan onneksi vielä lakeja ym. ohejistuksia, mutta lähtevältä työntekijältä toivotaan joustoa lähdön kanssa, tai sitten hänet vain halutaan mahdollisimman nopeasti pihalle. Kun tulee irtisanotuksi, on kuvio ehkä kaikista selkein.

10. Vapaa-aika

Virallisesti kaikki se aika, mikä jää työpaikalla olon ulkopuolelle. Mutta olemmeko vapaa-ajalla, jos ajatuksemme ovat vielä töissä? Tai jos työkaverit/työnantaja soittelevat työajan ulkopuolellakin? Tai lähettävät sähköpostia? Entäs sitten työpaikan vapaaehtoiset virkistystilaisuudet? Niin, kuten jo aiemmin todettiin: Vapaa-aika - mitä se on?