Naistenlehtiä

Tilasin muutama viikko sitten Lehtikuninkaalta äidilleni nimipäivälahjaksi Kotivinkki -lehden, jota hän lapsuusvuosinani niin mielellään luki, mutta jonka tilaamisen joutui myöhemmin lopettamaan rahavaikeuksien vuoksi. Lahja oli äidille niin mieluinen, että se sai hänet liikuttumaan kyyneliin.

Tämä tapahtuma sai minut pohtimaan naistenlehtiä ja niiden lukemista vähän syvällisemminkin. Lapsuudessani aikuiset naiset lukivat kaikki jotain naistenlehteä. Oli Me Naisia, Annaa, Eevaa ja Gloriaa. Paljon juttuja kauneudenhoidosta, ruuanlaitosta, sisustamisesta ja puutarhatöistä. Lehtiä tarjottiin minullekin jo ennen kuin aloitin meikkaamisen tai kotitaloustunnit. Jotenkin opin liittämään nuo lehdet osaksi naiseutta ja aikuisten elämää. Lehtiä luettiin torkkuvilttiin kääriytyneenä sohvan nurkassa, joskus suklaata napostellen. Lehtien luku näytti edustavan jonkinlaista rentoutumistuokiota, omaa aikaa ja naisten juttujen opiskelua.

Tulihan niitä lehtiä minullekin jo lapsena. Luin pääasiassa eläinaiheisia lehtiä. Eläinten maailmaa, Lemmikkiä ja ratsastuksesta innostuessani Hevoshullua. Teinivuosien aikaan eläinlehdet kuitenkin vaihtuivat Demiin ja muihin nuorten tyttöjen lehtiin. Siinä sitä luettiin samoja meikkaus- ja vaatetusvinkkejä, mitä aikuisetkin omista lehdistään lukivat. Nykyään olen innostunut niistä naistenlehdistä. Minut on kasvatettu lehtien lukuun. Ehkäpä jopa aivopesty?

Tuttavapiirissäni naistenlehtiä on syytetty huonon naisihanteen esittämisestä ja lukijoidensa itsetunnon heikentämisestä. Kuinka meikkaat oikein -jutut saavat naiset tuntemaan itsensä huonoiksi, kun eivät osaa tai jaksa meikata noiden ammattilaisten antamien ohjeiden mukaan, tai näytä hyvältä muotipalstojen esittelemissä vaatteissa. Naistenlehtien luomat haavekuvat naisellisuudesta kääntyvätkin näin itseään vastaan.

Olen miettinyt, miksei miehille ole syntynyt samanlaista "miestenlehtien" konseptia. Miestenlehdistä puhuttaessa mieleen tulevat porno- ja autolehdet tai urheilujulkaisut. Miehille suunnataan harrastuksiin liittyviä lehtiä samalla kun naiset lukevat roppakaupalla oppaita naisena olemisesta. Mielenkiintoista, miten lehdet edelleen syöttävät meille naiseuden stereotypioita kaikesta tasa-arvopuheesta huolimatta. Miehet saavat olla vain miehiä. Toisaalta, miten miehet oppivat ajamaan partansa tai solmimaan kravattinsa ilman, että joku lehti opastaa heidät alkuun?

Loppujen lopuksi lehdet tuntuvat aina olevan tiukasti joko naisille tai miehille suunnattuja. Autolehdet ovat pullollaan puolialastomia pimatsuja, joita tuskin kukaan autoista kiinnostunut nainen välittäisi katsella. Puutarha- ja tuokalehdet suunnataan naisille, vaikka miehetkin voivat olla innostuneita näistä aktiviteeteista. Jopa kuntoilua käsittelevät lehdet on tehty erikseen miehille ja naisille. Terveys- ja tiedelehdet muodostavat poikkeuksen neutraalilla kirjoitustyylillään, mutta niitä voitaneenkin jo verrata sanomalehtiin. Eikö naisia ja miehiä tosiaan mikään muu yhdistä?

Small talk

Syytän nyt omien sosiaalisten taitojeni vajavaisuutta, mutta koen hankalaksi keskustella miespuolisten kollegojen kanssa työn ulkopuolisista asioista. Turvaudun työaiheisiin niin kauan kuin mahdollista, jo pelkästään pitääkseni keskustelun asiallisena, mutta työjuttujen loppuessa en enää tiedä mihin tarttua.

Tapanani on ollut kysellä miesten harrastuksista tai autoista. Puolisoni oli kuitenkin sitä mieltä, ettei tämä aihealue ehkä ole paras mahdollinen työkavereiden kanssa, kun en useinkaan tiedä juuri mitään näistä "miesten asioista". Miksi minun pitäisi tietääkään, jos tarkoitus on osoittaa kohteliasta kiinnostusta? Minusta esim. perheasioista kyseleminen loukkaisi toisen yksityisyyttä. En ole vielä elämänvaiheessa, jossa osaisin jutella vaikkapa taloista tai pihanhoidosta. En seuraa uutisia riittävän aktiivisesti uskaltaakseni aloittaa keskustelua politiikasta tai muista maailman tapahtumista. En mielestäni ole myöskään riittävän vanha kyselläkseni toisen teini-ikäisistä lapsista. Voisin melkein seurustella heidän kanssaan!

Naisia yhdistää kaikissa ikäluokissa muoti ja kauneudenhoito, joskus sisustaminen. Niistä on aina turvallista jutustella, vaikkei olisikaan erityisen intohimoinen meikkaaja tai kodin kaunistaja. Mutta mistä jutella itseään kymmenen tai kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa? Jos jollakulla on hyviä vinkkejä, niitä otetaan avosylin vastaan!

Paritellen työpaikalla

Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota työpaikalla esiintyvään seksihuumoriin. Vaikka lähes jokainen yrityksen työntekijä on perheellinen ja naimisissa, tai muuten vakituisessa parisuhteessa, kuuluu työkulttuuriin vinoilla toisille "keskinäisestä flirttailusta" ja "työntekijöiden vaälisistä salasuhteista". Ehkä olen vanhanaikainen, mutta minusta moinen vitsailu ei ole sopivaa työpaikalla, eikä oikeastaan muuallakaan vakiintuneiden keskuudessa. Sallittakoon se niille, joiden parisuhde tai omatunto ei moisesta rasitu, mutta itse en pidä vihjailuista, jotka asettavat uskollisuuteni parisuhteessa kyseenalaiseksi tai muuten halveeraavat tai vähättelevät parisuhteeni laatua.

Ei kukaan varmaankaan tarkoita vitsejä loukkaaviksi. Luultavasti kyse on vain jonkinlaisen jännityksen luomisesta tylsään työarkeen. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että vitseissäkin on aina hiven todellisia ajatuksia mukana. Koen, että jos joku toistuvasti vitsailee "poikaystävistäni", voi taustalla olla esim. ajatus siitä, ettei nuori voi olla vakavassa suhteessa. Olen yrittänyt olla lähtemättä mukaan juttuihin, mutta niiden torjuminen on osoittautunut hankalaksi. Ainoa sopivaksi havaitsemani keino on ollut vitsien ja vihjailujen totaalinen sivuuttaminen.

Jos jätän omat mielipiteeni sivuun, niin onhan sitä spekuloitu, että tuon tapainen seksistä puhuminen töissä saattaa tehdä työilmapiiristä seksuaalisesti jännittyneen, mikä taas saattaa lisätä riskiä seksuaalisesta häirinnästä. Rajan määrittely voi olla hankalaa. Milloin viaton vitsailu muuttuu häirinnäksi? Milloin siitä tulee henkilökohtaista? Saako puhua mitä vain niin kauan kuin ei koske?
Ohessa Työsuojeluhallinnon esittämiä häirinnän ilmenemismuotoja:

"Häirinnän muotoja voi luetella vain esimerkinomaisesti. Usein häirintä kohdistuu toisen persoonaan tai yksityiselämään, esimerkiksi ominaisuuksiin, luonteenpiirteisiin, ulkomuotoon, harrastuksiin, perhesuhteisiin jne. Se voi ilmetä mm. väheksyvänä, alistavana, nöyryyttävänä, pilkkaavana tai syyllistävänä puheena, perättömien juttujen levittelynä, epäasiallisina käskyinä, sopimusehtojen laittomina muutoksina, uhkailuina, sosiaalisena taikka fyysisenä toisista eristämisenä jne. Yhteistä kaikessa häirinnässä on, ettei toista hyväksytä sellaisena jollainen hän on."

Lisää aiheesta: http://www.tyosuojelu.fi/fi/kohtelu#on

Itse katsoisin kärsineeni häirinnästä aikaisemmin työsuhteeni aikana. Eräällä miespuolisella työntekijällä oli tapana jutella kanssani paljon. Pohdin alkuun itsekin, oliko hän ehkä ihastunut minuun, mutta päätin olla välittämättä asiasta. Olihan minulla mies kotona, ja myöhemmin on käynyt ilmi, että työkaverillanikin on vaimo ja lapset. Kyse oli siis luultavimmin ihan vain hyväntahtoisesta jutustelusta. Juttutuokioistamme alkoi kuitenkin syntyä juoruja työpaikalla. Toiset työntekijät alkoivat vitsailla juttelusta ja vihjailla kehkeytyvästä romanssista. Lopulta vitsailu sai meidät työtoverini kanssa niin vaivaantuneiksi ettemme voineet enää jutella vapautuneesti. Nykyään suorastaan välttelemme toisiamme. Viaton vitsailu on siis jo haitannut suhteita työkavereihini. En haluaisi sen seuraavaksi haittaavan parisuhdettani.

Yleisen viihtyvyyden vuoksi olisi työpaikalla paras vitsailla jostain ihan muusta kuin seksistä.

Rakkautta ennen keskiyötä

Raportoin suoraan tienpäältä että otsikon mukainen elokuva käsittelee varsin mielenkiintoisella tavalla naisten ja miesten välisiä eroja. Äitini sanojen mukaan kyseessä on huonoin elokuva jonka hän on nähnyt, mihin osittain yhdyn. Ei elokuva tarjoa juurikaan viihdettä ja se käy jopa uuvuttavaksi loputtomalta tuntuvan dialoginsa vuoksi,  mutta pidän sen aidosta ja rehellisestä tavasta käsitellä tämän päivän parisuhdetta ja sukupuolten yhteiselossa ilmeneviä ongelmia. Katsokaa jos aihe kiinnostaa.

Nimittelyä

Tänään minua kutsuttiin ensimmäisen kerran Tytöksi töissä. Aiemmin minua on kutsuttu vanhemman kollegani nimellä, koska tottakai olen miniversio hänestä, jos teemme samoja töitä.... Mutta nyt kutsuttiin Tytöksi. Nimittelyn takana oli eräs tehtaan pölyissä fossilisoitunut vanha konkari, joka tuppaa muutenkin elelemään esihistoriallisia aikoja. Joten, onko nimittely silloin oikeutetumpaa kuin jonkun nykyaikaisemman kaksilahkeisen toteuttamana? Eihän se ole. En kuitenkaan ota nimittelyä henkilökohtaisesti, koska kyseiseltä ihmiseltä puuttuu yleensäkin kunnioitusta muita kohtaan. Hän kokee jokaisen itseään nuoremman olevan täysin epäkelpo ihminen, kun ennen oli miehet rautaa ja laivat oli puuta -hiiohoi!

Hiukset ovat naisen kruunu...

Kello on vasta vähän vaille yhdeksän aamulla, ja olen jo törmännyt kahteen surkeaan uutiseen naisten asemasta työelämässä. Ensin kuulin The Voice -radiokanavalta pikagallupin ministeri Päivi Räsäsestä, joka on keikkunut otsikoissa kohua herättäneiden uskonnollisten puheidensa vuoksi. Kaikesta uutisoinnista huolimatta ihmiset kommentoivat eniten Räsäsen hyviä hiuksia, kun heiltä kysyttiin mielikuvia ministeristä.

Seuraavaksi kuulin uutisen, jonka mukaan Suomi on sijoittunut vasta 27. sijalle listauksessa naisjohtajien määrästä. Edelle menivät mm. Kiina, Baltian maat, Puola ja Filippiinit. Suomen eduksi voitaneen lukea se, että nykyinen lukema, 24 prosenttia naisjohtajia, vastaa maailmanlaajuista keskiarvoa. Tämä ei kuitenkaan ole miellyttänyt YK:ta, joka on esittänyt huolensa tasa-arvon toteutumisesta suomalaisessa työelämässä.

Se, että ministeri Päivi Räsäsellä on hyvä tukka tai se, että entinen kultturiministeri Tanja Karpela muistetaan lähinnä linnanjuhla-asuistaan kertonee aika paljon naisten arvostuksesta työelämässä. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainenkin on saanut osansa ulkonäkökirjoittelusta, on uutisoitu mm. Urpilaisen painonnoususta...

Niin, mikähän tässä nyt sitten mättää?

Ehkä selitys löytyykin tästä tutkimuksesta:

http://www.voice.fi/ilmiot/is-suomalaistutkimus-alykkaat-naiset-eivat-tee-lapsia/8/51630

Ehkä miehet pelkäävät kansamme tyhmentyvän entisestään, jos naiset päästetään johtotehtäviin. Jäisivät sitten tulevat suuret suomalaiset (miehet) syntymättä.

Sesonkien vaihelua

Koko Suomi näyttää elävän suurta muutosvaihetta, kun lomat loppuvat, töihin pitää palata ja koulut alkavat. Tämä on vähän niin kuin ne jokavuotiset "Talvi yllätti autoilijat"-kirjoitukset. Sama tapahtuu joka vuosi, ja silti siitä pitää kirjoittaa ja puhua. Olemme me ihmiset yksinkertaisia. Naisten osalta tämä aika tarkoittaa usein syysmuotiin tutustumista ja oman värimaailman muokkaamista alkavaan vuodenaikaan sopivaksi. Itse en varsinaisesti kannata tällaista tyyliä, sillä uskon, että syksy ja talvi tuntuisivat miellyttävämmiltä kesäisissä väreissä tummien sävyjen sijaan. Mutta sitähän käytetään, mitä kaupasta saadaan.

Oikeastaan en ole tänä vuonna ollenkaan mukana tuossa sesongin vaihtumisessa. En muodin, enkä muunkaan elämäni osalta. Olen ollut töissä suurimman osan kesää, joten en tarvitse siirtymävaihetta arkeen. Vaatevarastoni ei kaipaa päivitystä, joten tyydyn last season -kuteisiini hyvillä mielin. Onnekseni en ole hankkinut kesäkilojakaan, vaan jatkan normaalisti kuntosalilla käymistä ja seuraan sivusta, kuinka jotkut taas yrittävät aloittaa aktiivisen elämän lomien jälkeen ja luovuttavat sitten alkuunsa. Tämä näkyy joka vuosi kävijämäärien hetkellisenä nousuna salilla. Kannustaisin jokaista aloittajaa jatkamaan viikon pidempään kuin viime vuonna; siihen voi jäädä koukkuun ;)

Oma muutosprosessini liittyy sesonkien sijaan naiseksi kasvamiseen. Naiselliset piirteeni ovat vaivihkaa nousseet esiin. Ja nyt en puhu rintojen kasvusta tai häpykarvoituksesta, vaan ihan muista piirteistä. Olen vuosia taistellut tiettyjä naisiin liitettyjä ominaisuuksia vastaan. En ole välittänyt sisustamisesta, vaan jätin sen mieheni kontolle. En ole lukenut ainuttakaan naistenlehteä sen jälkeen, kun lopetin Cosmopolitanin tilaamisen teinivuosien väistyttyä. En ole harrastanut meikeistä, koruista tai vaatteista puhumista. Yhtäkkiä löydän itseni ompelemasta uusia verhoja makuuhuoneeseen, syventyneenä Kodin kuvalehden artikkeliin rohkeista naisista ja jakamasta meikkausohjeita ystävilleni. Enkö sittenkään voi välttyä kasvamasta naisen stereotypiaksi? En tiedä pitäisikö minun nyt vain hyväksyä itsessäni tapahtuva muutos ja antaa itselleni lupa olla naisellinen nainen, vaiko opetella pikimmiten korjaamaan autoja tai ilmoittautua puutyökurssille...

Montako käyntikorttia sinulla on taskussa?

Olen viime viikkoina herännyt huomaamaan, kuinka työkeskeistä suomalainen kulttuuri ja kanssakäyminen on. Ihmisten arvoa mitataan paitsi aseman ja varallisuuden perusteella, myös kontakteja silmällä pitäen. Jos olet siivooja tai putkimies, et ole yhtä kiinnostava kuin naapurissa asuva toimitusjohtaja. Tätähän julistaa tv-mainoksien kautta esiin noussut Eliittikumppani-treffipalvelukin. Työelämässä sihteeri ei ole yhtä arvokas kuin johtaja tai myyntimies. Itse olen kokenut tämän paitsi nykyisessä työssäni, myös koulutushistoriani kautta. Kun kävin ammattikoulua taidealalla, sain kuulla ivallisia kommentteja hyvätuloisilta tuttaviltani. Kun ilmoitin lähteväni ammattikorkeakouluun opiskelemaan liiketaloutta, oli aivan toinen ääni kellossa. Niin sanottu tavallinen tallaajakin voi kuitenkin nostaa arvoaan muiden silmissä kontaktiensa kautta. Jos tunnet tärkeitä ihmisiä, olet joku. Minulta kysellään vähän väliä, mitä puolisoni/isäni/sisarukseni tekevät työkseen. Ihmiset kalastelevat kontakteja. Klisee, mutta valitettavasti totta.

Suomalainen työelämä tuntuu vaativan valtaisaa työlle omistautumista, jos mielii ansaita paikkansa työyhteisössä ja ehkä jonakin päivänä myös edetä urallaan. Eikä omistautumiseksi suinkaan riitä se, että tekee työnsä hyvin tai paremmin kuin muut. Ei sekään, että tekee pitkää päivää. Tämän lisäksi pitää olla mukana kaikissa firman kissanristiäisissä. Pitää olla esillä, viihdyttää ja olla kiinnostava. Jos pomo järjestää virkistyspäivän, on menoihin osallistuttava tai voi heittää hyvästit ylennykselle. Pomon kanssa pitää olla kaveri voidakseen edetä.

Sanotaan, ettei Suomessa ole korruptiota, mutta minusta kaikki tuollainen suhteilla pelaaminen on rinnastettavissa korruptioon. Suomessa ei vain suoranaisesti vaihdeta rahaa tai muita lahjuksia (tosin näissäkin raja lienee häilyvä...), vaan aika toimii lahjonnan välineenä. Mitä enemmän tuhlaat aikaasi firman tärkeiden henkilöiden kanssa seurusteluun, sitä varmemmin nimesi nousee esiin uutta paikkaa täytettäessä. Jos olet onnekas, isäsi tai tätisi on tärkeä henkilö, ja voit säästää aikaasi.