Kestävän parisuhteen salaisuus?

Katsoin eilen elokuvan The Last Kiss (jatkossa juonipaljastuksia). Elokuva kertoi kolmenkympin kriisistä kärsivistä kaveruksista. Miesten parisuhteet kariutuivat yksi toisensa perään. Ensimmäinen kaveruksista oli tullut jätetyksi, eikä osannut päästää irti pieleen menneestä suhteestaan. Sen sijaan hän ahdisteli eksäänsä. Toinen koitti elää ikisinkkuna, mikä ei tahtonut onnistua kaikkien naisten toivoessa sitoutumista muutamien treffien jälkeen. Kolmas päätti jättää vaimonsa ja lapsensa, koska vaimosta oli tullut vanhemmuuden mukanaan tuoman väsymyksen ja stressin myötä ilkeä. Mies koki muuttuneensa arvottomaksi. Neljäs mies eli onnellisessa suhteessa, jossa puoliso odotti parhaillaan alkavan perheen esikoista. Hän kuitenkin päätyi pettämään puolisoaan hermostuessaan ajatuksesta, että hänen koko loppuelämänsä oli jo kiveen hakattu.

Aika surullisia kuvauksia parisuhteiden kohtalosta. Ja silti niin todellisia. Elokuvassa puhuttiin parisuhteiden hajoamisesta, siitä kuinka mikään liitto ei kestänyt yli kolmea vuotta. Paitsi neljännen miehen anopilla ja appiukolla. He olivat olleet yhdessä koko ikänsä, ja jatkoivat yhdessäeloa vielä ilmenneen pettämiskohun jälkeenkin. Ovatko kestävät parisuhteet menneiden aikojen ilmiö? Onko nykyään suotavampaa erota, jos asiat menevät pieleen?

Elokuvan miesten tapauksista löysin yhden yhdistävän tekijän. Jokainen suhde päättyi suurelta osin siksi, että naiset kohtelivat miehiään huonosti. Naisten tahto ja tarpeet laitettiin etusijalle. Miesten olisi kuulunut toteuttaa kaikki heidän toiveensa, ajallaan ja virheettömästi. Ensimmäistä miestä ei arvostettu, vaan hänet jätettiin. Toisen tarvetta vapauteen ei ymmärretty, vaan häntä painostettiin sitoutumaan. Ehkä hän olisi vain tarvinnut enemmän aikaa? Kolmas joutui perhe-elämässä tilanteeseen, jossa mikään, mitä hän koitti vaimonsa hyväksi tehdä, ei ollut oikein tehty. Kiitoksen sijaan mies sai kuunnella haukkuja ja valitusta, vaikka hän yritti parhaansa. Äitiys muutti vaimon epämiellyttäväksi kumppaniksi. Neljäs mies sortui sänkyyn toisen naisen kanssa vasta sitten, kun puoliso uhkasi häntä keittiöveitsellä saadakseen miehen ulos heidän yhteisestä kodistaan. Mies oli vasta sortunut suutelemaan toista naista. Puoliso pahensi tilannetta käytöksellään, uhkaili kuuntelemisen sijaan.


Vika oli loppujen lopuksi kommunikoinnin puutteessa. Miehet pakenivat kotoa ja tekivät typeryyksiä sen sijaan, että olisivat sinnikkäästi koittaneet puhua asioista puolisoidensa kanssa. Naiset sen sijaan eivät osanneet kuunnella miehiään. Miehet koittivat kertoa mieltään vaivaavista asioista, mutta naiset vastasivat huoliin hyökkäämällä. Epäilys halusta vanhemmuuteen otettiin henkilökohtaisena loukkauksena ja mies tuomittiin heti idiootiksi ja heitettiin ulos. Molempien osapuolten olisi pitänyt puhua ja kuunnella enemmän. Jos yhteisymmärrykseen olisi pyritty, ei luultavasti mikään suhde olisi hajonnut. Vanhan pariskunnan tapauksessa asiat nostettiin pöydälle, keskusteltiin, annettiin anteeksi ja jatkettiin eteenpäin.

Neljäs mies otti appiukon neuvosta vaarin ja sai suhteensa lopulta korjattua sinnikkyydellään. Hän istui yhteisen kodin ovella niin kauan, että puoliso päästi hänet takaisin sisään. Hän pakotti toisen keskustelemaan sen sijaan, että suhde olisi heti tuomittu tuhoon. Ehkä tästä voisi ottaa mallia?

Ylpeys ja vähättely

Juttelin viikonloppuna puolisoni kanssa onnistumisen ilosta; niistä hetkistä, kun on omin kätösin saanut jotakin valmiiksi. Puolisoni kokee rakennellassaan ja autoa korjatessaan samanlaista tekemisen riemua ja ylpeyttä kuin minä laittaessani ruokaa tai ommellessani uutta mekkoa. Intressit ovat erilaiset, mutta kokemukset ja tunteet samat, vaikkakin niistä puhutaan usein eri tavalla...

Oman kokemukseni mukaan miehet kehuvat suorituksiaan enemmän kuin naiset. Miehet haluavat, että heidän menestyksensä huomataan. Oma mieheni esittelee kättensä tuloksia suorastaan poikamaisella innolla: "Katso, miten hieno siitä tuli!" Naisystäväni eivät esittelisi työtään samalla tavalla. Miehet pyytävät kehuja, naiset vähättelevät itseään. Uskoakseni sama mentaliteetti näkyy myös työhaastattelutilanteissa. Miesten on helpompi puhua suorituksistaan kuin naisten.

Onneksi tästä on olemassa poikkeuksiakin, kun kyse lienee perimmiltään omasta persoonallisuudesta ja kasvatustaustasta, muttei olisi pahitteeksi opettaa naisillekin vähän enemmän ylpeyttä vähättelyn ja vaatimattomuuden sijaan. Miksi vain miesten pitäisi olla sankareita ja meidän marttyyreja? Joskus menestyksestä täytyy puhua, jotta se huomataan.